Jokohan on vihdoin aika tulla tännekin. Syvät pahoitteluni vaan etten oo antanu itsestäni mitään kuulua täällä blogin puolella oikeastaan kuukausiin. Tänne vaan eksyi pari epätoivottua vierasta niin ei oikeen ollut intoa enää kirjottaa, sekä niinä viimisinä viikkoina Jenkeissä oli kyllä tärkeempääkin tekemistä kun koneen äärellä istumista, että varmaankin ymmärrätte. Nyt tulin kuitenkin korjaamaan asian.
Heinäkuun toinen päivä laskeuduin Helsinki-Vantaan kentälle. Matka oli taas pitkä ja rankka ja asiaa ei helpottanut yhtään että en saanut 50 tuntiin unta ja muutenkin vaan itkin koko ajan. Perheen jättäminen Amerikassa oli yks kamalimmista päivistä ikinä. Itkusta ei tullut loppua ja bussistakin juoksin vielä takasin halaamaan vanhempia. Ja dad sanoi "baby you have to go, you have to be strong now. This is not the last time we're seeing each other. We love you and the door is always open, and you know that." Joten haluttomana kapusin takasin bussiin jossa itkin koko 6 tunnin matkan New Yorkiin. Ne oli kamalia päiviä ne.
Suomen päässä kentällä oli vastassa isovanhemmat, veli ja äiti ja enhän mä voi kieltää, niitä oli aivan kauhean ihana nähdä ja halata taas pitkästä aikaa. Automatka takasin "kotiin" olikin jännä kun suomen puhuminen takkuili melkoisesti.
Lähtö oli siis kamalampaa kun ikinä osasin kuvitella, mutta kyllä mä siitä selvisin. Se oliki vaihtovuoden ainoo huono puoli, se että piti lähteä.
Suomeen oon nyt pikkuhiljaa alkanu sopeutua takasin. Oonhan mä täällä jo kaks kuukautta ollu, mikä tuntuu ihan uskomattomalta ajatella. Kaks kuukautta. Niin kauan. Mutta niin vähän. Muutin omaan asuntoon Lahteen ja vapaapäiviä ei viikosta löydy kun hädin tuskin yks koulun ja töiden ohella.
Alkuun ihmetytti monet asiat täällä Suomessa. Voin sanoo että kyllä siinä jonkinnäkönen kulttuurishokki iski. Ruokahalua ei ollut ekoina viikkoina ollenkaan ja suomen puhuminen tuntu vaan tosi vieraalta. Kaupassa ei enää kysyttykkään kuulumisia tai toivotettu hyviä päivänjatkoja. Vessat veti ihan oudolla tavalla ja oven kahvatkin oli kummallisia. Ja suihkut. Kaikki on tietenki hirveen kallista, eihän täältä raaski ostaa vaatteita, ruokaa tai leffalippuja enää ollenkaan. Enää ei oikeen viitikkään lähteä pyjamahousuissa kauppaan tai juuri suihkusta tulleena kouluun. Kaikki on niin tarkkaa. Missä on se huoleton elämäntyyli?
Sopeutumiseen ei paljoon myöskään auttanu se, että koulusta en tuntenut ketään kun vanhat ryhmäläiset on kaikki työssäoppimassa. Nyt oon tutustunu tän hetkiseen ryhmään hyvin, mutta niidenkään kanssa en tuu enää olemaan ku kuukauden, minkä jälkeen pitää taas vaihtaa ryhmää. Mun opiskelut meni hirmu monimutkaseks ihan vaan meiän koulun takia. Siellä oli systeemit muuttunu vuoden aikana sen verran radikaalisti että mun kohdalla on nyt niin kummalliset suunnitelmat että saa nähä tuunko ees koskaan valmistumaan... Omillani elämiseen oon sopeutunut oikein hyvin, ja tää oli varmasti tässä kohdassa just oikee ratkaisu.
Perheen kanssa skypettelen noin kerran viikossa. Välillä useemmin välillä harvemmin. Tottakai siihen vaikuttaa tää 7 tunnin aikaero. Kavereiden kanssa viestitellään silloin tällön ja poikaystävän kanssa pyritään puhumaan päivittäin. Kummallakin kuitenkin omat kiireensä nii sitä aikaa kasvotusten jutustelulle ei valitettavasti paljoa jää.
Tässä nyt on pääpiirteittäin tätä elämää nyt vaihtovuoden jälkeen. Tosiaan viimisinä viikkoina jenkeissä oli reissaamista, valmitujaiset, valmistujaisjuhlia, uimista, kesästä nauttimista, kavereiden kanssa hengailua, bonfireja, perheen kanssa olemista ja tekemistä sekä tietenki pakkaamista. Siihen meni noin pari viikkoa eli vinkkinä tulevat vaihtarit, kannattaa oikeesti alottaa ajoissa se pakkaaminen sekä suomen että vaihtomaan päässä, niin saa sitte painorajat kohilleen ja kerkee vähän miettiä mitä ottaa ja mitä jättää. Mullakin oli kaks isoa matkalaukullista täynnä tavaraa, käsimatkatavarana jättireppu, yhen paketin laitoin postissa tulemaan ja amerikan kotiin jäi vielä reilu jätesäkillinen tavaraa. Kummasti tuli kerrytettyä... :)
Viimiset sanani tähän nyt vielä jätän, eli kiitos paljon kaikille lukijoille, tutuille ja tuntemattomille jotka mun vaihtovuotta seurailivat tän blogin kautta ja kannustivat päivä päivältä eteenpäin. Tää blogi taitaa nyt ainakin toistaseks jäädä tähän, vielä tää täällä ihan julkisena pysyy että en mä sitä poistamassa ole, mutta jos joskus jatkan tarinoitani taas bloggailun merkeissä niin se tulee olemaan sitte toisessa osotteessa.
Eli nyt tosiaan kiitos kaikille ja ehkä palataan taas joskus. Hyvää syksyä kaikille ja uusille vaihtareille oikeen ihanaa vaihtovuotta, ottakaa kaikesta ilo irti ja nauttikaa pienistäkin asioista, olkaa avoimia ja ennakkoluulottomia ja aktiivisia ja helposti lähestyttäviä ja hymyileviä ja omia itsejänne niin teillekin tulee olemaan elämänne paras vuosi!
Ciao, Veera
