Okei kaikki sukulaiset, kaverit, vaihtarit ja muut blogin lukijat. Oon pahoillani että en pahemmin ole postaillu ja kun postausta tulee niin pikaisesti kuvia ja kuulumisia vain. Miten täällä todellisuudessa menee? Siitä ajattelin nyt kirjottaa syvemmin.
Mun elämä täällä tuntuu enemmän unelta kun todellisuudelta. Kaikki on vaan niin hyvin ja aika menee niin nopeesti että pelottaa. Ei mulle turhaan muistuteltu että kevät puolisko tulee olemaan se parempi puolisko ja se sitten kanssa tulee menemään nopeesti. Voisin jakaa mun vuoden kahteen osaan: ekat 5 kuukautta oli kivoja, opin paljon, tein paljon, kasvoin ihmisenä, tutustuin ihmisiin, ja kehityin englannin kielen kanssa. Yritin välillä jopa pakonomaisesti nauttia tästä ajasta ja välillä tuntui etten ollut tarpeeksi hyvä vaihtari. Pyrin olemaan jotain enemmän, mutta se oli virhe. Ei kukaan voi olla jotain mitä ei oikeasti ole. Välillä tuli niitä fiiliksiä että "tätäkö se nyt on? milloin mun vaihtovuodesta tulis sitä niin kutsuttua amerikan unelmaa?" Ne seuraavat kuukaudet ton ekan puoliskon jälkeen on ollu nimenomaisesti sitä amerikan unelmaa. On ollu ihan mahtavaa aikaa, oon oppinut vielä enemmän, tehnyt sitäkin enemmän, kasvanut vielä sitäkin enemmän ja luonut ne oikeat ystävyssuhteet ja superläheisen suhteen perheen kanssa, ja englannin kanssakaan ei oo enää minkäännäköstä ongelmaa. Pitäs varmaan koputtaa puuta jos sanon että mun elämä täällä on aika täydellistä tällä hetkellä.
Joka aamu 6:40 kun herään kouluun, en oo äkänen, turhautunu tai haluamaton lähtemään kouluun. Päin vastoin. Oon onnellinen. Joka ikinen aamu. Se onni kulkee mun mukana läpi joka ikisen päivän ja menee nukkumaan mun kanssa, vain jotta saan taas herätä siihen samaan onnen tunteeseen seuraavana aamuna.
Koulun sääntöihin ja rutiineihin oon täysin tottunut. Edelleen jotkut asiat tuntuu tyhmiltä ja oudoilta mutta silti ne on nyt ihan normaaleja asioita. Jopa koulupäivät menee nopeasti ja sen ei pitäis olla mahollista. Eihän koulupäivät ikinä mene nopeasti?! Tässä voin taas todistaa senkin väitteen että kun ajan toivoisi menevän nopeasti, se menee hitaasti, ja kun sen toivoisi menevän hitaasti se liitää ohi kun tähdenlento. Täällä minuutti tuntuu sekunnilta ja vuorokausi tunnilta. Ei ole reilua. Kuka vois pysäyttää sen kellon mun puolesta?
Lähestulkoon joka päivä joku kysyy multa oonko valmis palaamaan kotiin. Tai joku muistuttaa että kohta koittaa se päivä kun mun pitää lähteä. Tai joku tulee kyynelet silmissä halaamaan että mä en halua sun lähtevän vielä. Miten siihen pitäis reagoida? En mäkään halua lähteä vielä mutta en myöskään halua kuluttaa jokasta päivää sitä lähtöä murehtimalla. Kyllä, mulla on ikävä perhettä ja ystäviä mutta ei, en oo vielä valmis palaamaan kotiin. Sitä paitsi, täähän on mun koti nyt. En mä halua jättää mun kotia palatakseni kotiin.
Seitsemän viikkoa. Alle kaksi kuukautta. Tuntuu että se oli viime viikko kun ajattelin että enää 5 kuukautta. Oikeasti, mihin ihmeeseen se aika katoaa? Jokasena hetkenä kun mun kasvoilla on hymy, se hymy tulee sydämestä ja pysyy kasvoilla varmaan turhankin pitkään, ihan vaan sen takia että oon niin onnellinen täällä. Pienet asiat tekevät mut onnelliseksi ja vieläkin pienemmät asiat tuovat sen hymyn mun kasvoille.
Eilen sain taas kirjeen mun ihanalta mummolta. (Kyllä mummo, tulevat perille ja oon aivan superpahoillani etten niihinkään saa aikaiseksi vastata! Mutta kiitos kumminkin hirmusti, piristävät aina päivää ja on hyvä kuulla kuulumisia sieltä suunnalta!) Hän kysyi että minkälainen Veera täältä palaa, vai palaako, ja olenko muuttunut. Luin sen host momille ja häneltä kuulin että kyllä olen muuttunut. "You're not a little girl anymore, you're a young woman now." Niin kai sitten. Vaikka ikinä en aikuiseksi halunnut kasvaa.
Antakaa siis armoa että olen maailman huonoin pitämään yhteyttä kehenkään. Mutta seitsemän viikon päästä kun palaan Suomeen, sitten annan kaiken aikani teille ihanille jotka mua siellä odottaa. Nyt antakaa mulle vielä nää seitsemän viikkoa aikaa nauttia mun elämäni suurimmasta unelmasta. Olette kaikki ajatuksissa. Halataan kun tavataan. <3
Love, Veera
Tässä nyt vähän kauhistuttaa tää ajankulu. Eikä ihan vähän vaan aivan sairaasti. Kolme viikkoa jäljellä. Muistan senkin kun kaverit innoissaan laski päiviä Cedar Point tripiin ja tuli sielläkin jo käytyä. Se on siis tosi iso huvipuisto Ohiossa. Sade sitte päätti pilata senki reissun hahah, kerettiin neljä vuoristorataa ajamaan. Mutta seura oli mitä mahtavinta ni eihän siinä. Tänään oli viimenen AFS-tapaaminen, missä näytettiin slideshow tän vuoden kuvista kaikista meiän alueen vaihtareista. Tuli hirmu haikee fiilis, joitakin niistä en tuu koskaan enää näkemään. Tänään oli myös baccalaureate, eli semmonen graduationiin liittyvä juttu kirkossa. Huomenna itse graduation. Ihan hullua. Tää aika on menny niin nopeesti.
