Saatan katua jo etukäteen tän kirjottamista koska mitä todennäköisimmin tää teksti tulee antaa negatiivisen kuvan mun täälläolosta. Sitä se ei kuitenkaan ole ja ennen kuin kukaan luulee mitään muuta niin sanon että kaikki on hyvin.
Perjantai oli vapaa koulusta. En ees tiiä miks. Mut ihan sama, se teki hyvää. Torstain jälkeen olin niin kuollu kouluviikosta etten oiskaan jaksanu enää yhtään enempää. Perjantaina en tehny mitään paitsi viideks lähdin koululle ja sieltä bussilla futispeliin, joka hävittiin. Bändille on aina katsomosta varattu joku oma alue, joka oli tällä kertaa tosi tyhmästi kolme pitkää riviä. Yleensä on monia lyhyempiä rivejä jolloin ollaan enemmän kasassa ja yhessä. Perjantai iltana olin ihan töötti ja päädyin jotenki istumaan sitte niiden nuorimpien nappuloitten kanssa joten ei hirveen viihtysä ilta ollu. Mut olin liian väsyny ettimään parempaakaan seuraa. Jossain vaiheessa etin sitte momin ja dadin normikatsomosta ja menin vaa niiden luo. Tunsin itteni ihan kummitukseks koko illan. Natalie jossain vaiheessa puhu mulle jotain jostain ja mä vaa tuijotin tyhjällä katseella peliä josta en edes mitään ymmärtäny. Muutaman olalle taputuksen jälkeen tajusin että joku puhuu mulle. Olin niin onnellinen ku pääsin kotiin sinä iltana, olin niin väsyny. Ilman mitään syytä.
Musta tuntuu et edelleen oon koko ajan väsyny. En tiiä miten se on ees mahollista, unenpuutteesta se ei ainakaan johdu. Nukun täällä enemmän ku koskaan, joka ilta meen nukkumaan 10-11 aikaan ja herätys on 6:30 ja viikonloppusin nukun vielä enemmän. Päivät on kyllä pitkiä, koulun ja cross countryn jälkeen oon kotona 5-6 aikoihin. Jos on cross country meet jossain pidemmällä ni pari kertaa oon ollu kotona vasta yheksältä. Mut kuitenki, tää väsymys ärsyttää ja turhauttaa mua. Tuntuu etten pysty nauttimaan ja elämään täysillä kun koko ajan vaan haukotuttaa ja toivoo pääsevänsä sängyn pohjalle. Väsymys myös aiheuttaa paljon negatiivisia ajatuksia ja koti-ikävää.
Tää viikonloppu on menny ihan sumussa, kolme vapaapäivää ja mä en oo tehny yhtään mitään. On kyllä ollu tosi rentouttavaa ja ihanaa ettei tarvii tehä mitään. Eilen illalla mentiin perheen kanssa Altoonaan ulos syömään ja tänään autoin dadia vähän ulkotöissä ja tein tiskit. Muuten oon vaan ollu tekemättä mitään. Tottakai on sitte ollu paljon aikaa ajatella. Tänä viikonloppuna oonki tuntenut tosi paljon koti-ikävää. Tuntuu että kotona asiat ois paljon paremmin, mitä mä täällä sitte teen?
No täällä mä oon elämässä mun unelmaa. Ja murehtimassa etten osaa ottaa siitä iloa irti. En oo vieläkään tottunut jenkkielämäntyyliin. Nyt ainakin tähänastisen kokemuksen perusteella voin sanoa että amerikka ei oo paikka jossa haluisin loppuelämäni asua. Täällä ollessa oon alkanut arvostaa Suomea niin paljon enemmän. Huomaan kuinka hyvin asiat siellä oikeesti on ja oon alkanu kattomaan asioita ihan eri näkökulmasta. Täällä on vielä paljon totuttelemista mulle, luulen että seuraavat yheksän kuukautta ei edes riitä siihen.
Ensinnäki koulu, oon ollu siellä nyt reilu kuukauden ja surullista myöntää, mutta oon jo täysin kyllästynyt siihen. Ja sitä ois vielä semmonen kaheksan kuukautta jäljellä. On vaan tosi tylsää mun makuun että päivät ei eroa toisistaan ollenkaan. Laiskana opiskelijana tarvitsisin myös enemmän niitä taukoja muuta kuin kiireisen lounastauon jossa syön lounasta josta en tykkää ja vielä maksan siitä. Testejä on koko ajan, joko isoja tai pieniä mutta koko ajan. Läksyjäkin tulee suhteellisen paljon. Ja tää on tosi outoa mulle joka olin viime vuoden amiksessa ja tein vissiin alle 5 koetta koko vuonna ja läksyjä en melkeen ollenkaan? Oon myös kyllästyny mun lokeroon jonka numerokoodi on just niin hidas ku voi olla ku pitää pyörittää aina loppuun asti eikä vahingossakaan voi seuraava numero olla edes puolivälissä vaan loppuun asti mennään. Sen lisäks se jumittaa aina jossain kohti ja sitä on vaikee saada yhel kädel auki ku se on semmonen irrallinen lukko ja sitte se viiva minkä kohdalla pitää numero pysäyttää on niin epäselvästi näkyvissä et hädin tuskin nään sitä ja tottakai menee aina väärin ja turhaudun ku naapurit on vaihtunu jo viis kertaa sinä aikana ku mä räpellän omaani auki ja koitan vielä muistaa mitä mä tulin ees koko lokerolle tekemään. Onpa urullinen elämä lokeron takia :D
Sitte kaupunki missä asun, on pieni. Siis oikeesti pieni. Lähinnä minimaalinen. Vaikka maalaistyttö oonkin enkä Suomessakaan asu isossa paikassa ni sieltä sentää pääsen mihin haluun minne haluun ku voi kävellä, pyöräillä tai mennä junalla oman mielen mukaan. Täällä ei tunneta ollenkaan käsitettä julkinen liikenne. Tässä kaupungissa ei oo mitään tekemistä. Seuraava iso kaupunki on Altoona ja sinne on joku puolen tunnin ajomatka. Sitte ku mun hostperheessä ei oo nuoria ollenkaan, ni välillä tuntuu et ois hyvä jos olis et näkisin elämää vähän nuorten vinkkelistä. Oon kyllä erittäin onnellinen mun hostperheestä, ne on rakastavia ja huolehtivia ja hauskoja ja tykkään viettää aikaa heidän kanssa. Me vaan ei tehä paljon mitään, enkä mä tiedä mitä nuoret täällä tekee vapaa ajalla?
Haluaisin kokea enemmän, esimerkiks mennä kattomaan jotain ammattilais football tai baseball peliä jossa on tuhannen täys katsomo ja uskomaton tunnelma, mutta mun hostperhe ei harrasta semmosta. Ne ennemmin kattoo sitä footballia telkkarista. Haluisin nähä enemmän asioita ja kulttuuria ja mitä täällä yleensäkin tehään, mitä nuoret tekee. Koska mäkin oon nuori. Enköhän mä vielä tuu paljon kokemaan, turha sitä kai nyt murehtia.
Tänään skypettelin ekaa kertaa mun siskon kanssa, oli niin ihana nähä sitä ja kuulla siitä, ja myös Akkea jota en oo nähny varmaa yli vuotee! Oli tosi ihana puhua mun siskon kanssa, ihan vaan arkijutuista, kuinka menee. Ei nyt varsinaisesti tunnu että ollaan ees erossa. Ei me aikasemminkaan useesti nähty ku asutaan Suomessa reilu parin tunnin päästä toisistamme. Mut varmaan jokanen joka omistaa siskon tietää sen siskofiiliksen, se kun on jonkun sisko ja sisko jollekkin. Ja siihen voiki sitte luottaa tuli eteen mitä vaan. Siskot on just parhaita. Ja veljet. Oon niin onnellinen ja ylpee mun sisaruksista.
Skypetin myös äitin kanssa ja siinä vaiheessa tajusin kuinka kova koti-ikävä mulla onkaan. Sille kyllä vuodatin sitte ihan kaiken ja tuli niin ikävä niitä keskusteluja ku löhöilen mun omassa sängyssä omassa kotona ja oma äiti tietää ku joku on huonosti ja tulee istumaan sängyn laidalle ja kuuntelee. Ja olo paranee. Täälläkin mulla on ihana mom joka kuuntelee mutta ollaan tunnettu vasta alle 2 kuukautta, ei kukaan voi täällä tuntea mua niin hyvin ku miten mun Suomi-ihmiset mut tuntee.
Englannin kieli. Se vaan yksinkertasesti ei ole mun äidinkieli jonka kanssa pystyisin itteäni ilmasemaan tismalleen haluamallani tavalla. Vieläkin kangertelen puhuessa, haen sanoja, joudun selittelemään asiat ihan ihme mutkien kautta ja aivot käy ylikierroksilla ainaisen englannin englannin ja englannin kanssa. Mä kun luulin Suomesta lähtiessä että mun englanti on ihan hyvä niin todellisuudessa ei se ookkaan. Oon vieläkin välillä tosi epävarma käyttämään mun englantia, valitettavasti. Ja ei, en todellakaan vielä ajattele tai näe unia englanniksi. Okei ihan ku edes koskaa muistaisin mun unia. Mutta esimerkiks matikkaa laskiessa aivosolut porskuttaa vielä suomeksi. Jos oon pirtee niin ajattelen myös englanniksi mut väsyneenä en todellakaan. Toivon että tää kieli nyt lähtis paranemaan, siinäkin yksi syy miksi tänne edes tultiin ni ois nyt kiva saavuttaa se maali!
Asiaa varmasti tulis vielä vaikka kuinka. Elo on niin erilaista täällä. Luulen että oon nyt käymässä sitä kuuluisaa kulttuurishokkia läpi ja toivon vaan että suunta olis parempaan päin. Mulla on ollut paljon hyviä hetkiä täällä ja kuten sanoin, kaikki on hyvin. Nyt vaan elän arkea täällä, maailman toisella puolella, kaukana rakkaista. Kuka voi sanoa että se on helppoa? No en minä ainakaa. No one said it was easy, but they say it's worth it. Vai miten se menee. Niin se kai menee. Nyt tuli hirveesti tekstiä, välillä on kiva purkaa ajatuksia!
Mä vaan ikävöin teitä siellä Suomessa. Ikävöin perhettä. Ikävöin Jesseä ja sen syliä. Ikävöin noloilua ja syvällisiä keskusteluja ystävien kanssa. Ukon maailman parasta naurua ja sielua täynnä elämänviisautta. Ilontunnetta kun näkee mummon pyöräilemässä meille ja sitä kateutta siitä miten joku voi nauttia niin paljon niinkin pienestä mutta suuresta asiasta kun linnunlaulu. Kiireessä pyöräilemistä juna-asemalle koska z-juna kulkee vaan kerran tunnissa. SUOMIRUOKAA. Vähän ehkä jopa saunaa. Koulun kahvikonetta. Lahtea, Turkua, ja turvapaikkaa. Mökkiä, mun vaaleenpunasia Hai-saappaita, serkkuja, Mallaa, omaa sänkyä ja kaikkea muuta. Kaikkea pientä ja suurta, kaikkia ihmisiä, kaikkea ja kaikkia jotka kuuluu mun elämään Suomessa. Mut silti, mä oon onnellinen täällä missä mä oon, mä oon onnellinen tästä mahdollisuudesta, onnellinen siitä että todennäkösesti vuoden päästä voin vaan nauraa näille tuntemuksille. Onnellinen siitä että isä kulkee mun mukana missä ikinä oonkin.
