Suomi

Jokohan on vihdoin aika tulla tännekin. Syvät pahoitteluni vaan etten oo antanu itsestäni mitään kuulua täällä blogin puolella oikeastaan kuukausiin. Tänne vaan eksyi pari epätoivottua vierasta niin ei oikeen ollut intoa enää kirjottaa, sekä niinä viimisinä viikkoina Jenkeissä oli kyllä tärkeempääkin tekemistä kun koneen äärellä istumista, että varmaankin ymmärrätte. Nyt tulin kuitenkin korjaamaan asian.

Heinäkuun toinen päivä laskeuduin Helsinki-Vantaan kentälle. Matka oli taas pitkä ja rankka ja asiaa ei helpottanut yhtään että en saanut 50 tuntiin unta ja muutenkin vaan itkin koko ajan. Perheen jättäminen Amerikassa oli yks kamalimmista päivistä ikinä. Itkusta ei tullut loppua ja bussistakin juoksin vielä takasin halaamaan vanhempia. Ja dad sanoi "baby you have to go, you have to be strong now. This is not the last time we're seeing each other. We love you and the door is always open, and you know that." Joten haluttomana kapusin takasin bussiin jossa itkin koko 6 tunnin matkan New Yorkiin. Ne oli kamalia päiviä ne.
Suomen päässä kentällä oli vastassa isovanhemmat, veli ja äiti ja enhän mä voi kieltää, niitä oli aivan kauhean ihana nähdä ja halata taas pitkästä aikaa. Automatka takasin "kotiin" olikin jännä kun suomen puhuminen takkuili melkoisesti.
Lähtö oli siis kamalampaa kun ikinä osasin kuvitella, mutta kyllä mä siitä selvisin. Se oliki vaihtovuoden ainoo huono puoli, se että piti lähteä.

Suomeen oon nyt pikkuhiljaa alkanu sopeutua takasin. Oonhan mä täällä jo kaks kuukautta ollu, mikä tuntuu ihan uskomattomalta ajatella. Kaks kuukautta. Niin kauan. Mutta niin vähän. Muutin omaan asuntoon Lahteen ja vapaapäiviä ei viikosta löydy kun hädin tuskin yks koulun ja töiden ohella.

Alkuun ihmetytti monet asiat täällä Suomessa. Voin sanoo että kyllä siinä jonkinnäkönen kulttuurishokki iski. Ruokahalua ei ollut ekoina viikkoina ollenkaan ja suomen puhuminen tuntu vaan tosi vieraalta. Kaupassa ei enää kysyttykkään kuulumisia tai toivotettu hyviä päivänjatkoja. Vessat veti ihan oudolla tavalla ja oven kahvatkin oli kummallisia. Ja suihkut. Kaikki on tietenki hirveen kallista, eihän täältä raaski ostaa vaatteita, ruokaa tai leffalippuja enää ollenkaan. Enää ei oikeen viitikkään lähteä pyjamahousuissa kauppaan tai juuri suihkusta tulleena kouluun. Kaikki on niin tarkkaa. Missä on se huoleton elämäntyyli?

Sopeutumiseen ei paljoon myöskään auttanu se, että koulusta en tuntenut ketään kun vanhat ryhmäläiset on kaikki työssäoppimassa. Nyt oon tutustunu tän hetkiseen ryhmään hyvin, mutta niidenkään kanssa en tuu enää olemaan ku kuukauden, minkä jälkeen pitää taas vaihtaa ryhmää. Mun opiskelut meni hirmu monimutkaseks ihan vaan meiän koulun takia. Siellä oli systeemit muuttunu vuoden aikana sen verran radikaalisti että mun kohdalla on nyt niin kummalliset suunnitelmat että saa nähä tuunko ees koskaan valmistumaan... Omillani elämiseen oon sopeutunut oikein hyvin, ja tää oli varmasti tässä kohdassa just oikee ratkaisu.

Perheen kanssa skypettelen noin kerran viikossa. Välillä useemmin välillä harvemmin. Tottakai siihen vaikuttaa tää 7 tunnin aikaero. Kavereiden kanssa viestitellään silloin tällön ja poikaystävän kanssa pyritään puhumaan päivittäin. Kummallakin kuitenkin omat kiireensä nii sitä aikaa kasvotusten jutustelulle ei valitettavasti paljoa jää.

Tässä nyt on pääpiirteittäin tätä elämää nyt vaihtovuoden jälkeen. Tosiaan viimisinä viikkoina jenkeissä oli reissaamista, valmitujaiset, valmistujaisjuhlia, uimista, kesästä nauttimista, kavereiden kanssa hengailua, bonfireja, perheen kanssa olemista ja tekemistä sekä tietenki pakkaamista. Siihen meni noin pari viikkoa eli vinkkinä tulevat vaihtarit, kannattaa oikeesti alottaa ajoissa se pakkaaminen sekä suomen että vaihtomaan päässä, niin saa sitte painorajat kohilleen ja kerkee vähän miettiä mitä ottaa ja mitä jättää. Mullakin oli kaks isoa matkalaukullista täynnä tavaraa, käsimatkatavarana jättireppu, yhen paketin laitoin postissa tulemaan ja amerikan kotiin jäi vielä reilu jätesäkillinen tavaraa. Kummasti tuli kerrytettyä... :)

Viimiset sanani tähän nyt vielä jätän, eli kiitos paljon kaikille lukijoille, tutuille ja tuntemattomille jotka mun vaihtovuotta seurailivat tän blogin kautta ja kannustivat päivä päivältä eteenpäin. Tää blogi taitaa nyt ainakin toistaseks jäädä tähän, vielä tää täällä ihan julkisena pysyy että en mä sitä poistamassa ole, mutta jos joskus jatkan tarinoitani taas bloggailun merkeissä niin se tulee olemaan sitte toisessa osotteessa.
Eli nyt tosiaan kiitos kaikille ja ehkä palataan taas joskus. Hyvää syksyä kaikille ja uusille vaihtareille oikeen ihanaa vaihtovuotta, ottakaa kaikesta ilo irti ja nauttikaa pienistäkin asioista, olkaa avoimia ja ennakkoluulottomia ja aktiivisia ja helposti lähestyttäviä ja hymyileviä ja omia itsejänne niin teillekin tulee olemaan elämänne paras vuosi!

Ciao, Veera

Baseball, bowling and spring concert

Vähän myöhässä tulee nääkin kuvat mutta tuleepahan kuitenkin!

Eli tässä on nyt Toukokuulta kuvia Cameronin baseballista, bowling meetingistä AFS:n kanssa, band/chorus spring concertista sekä vielä vika kuva kun mentiin kattoo Altoona Curven baseball peliä koulupäivän aikana koulusta käsin siis.

Tässä nyt vähän kauhistuttaa tää ajankulu. Eikä ihan vähän vaan aivan sairaasti. Kolme viikkoa jäljellä. Muistan senkin kun kaverit innoissaan laski päiviä Cedar Point tripiin ja tuli sielläkin jo käytyä. Se on siis tosi iso huvipuisto Ohiossa. Sade sitte päätti pilata senki reissun hahah, kerettiin neljä vuoristorataa ajamaan. Mutta seura oli mitä mahtavinta ni eihän siinä. Tänään oli viimenen AFS-tapaaminen, missä näytettiin slideshow tän vuoden kuvista kaikista meiän alueen vaihtareista. Tuli hirmu haikee fiilis, joitakin niistä en tuu koskaan enää näkemään. Tänään oli myös baccalaureate, eli semmonen graduationiin liittyvä juttu kirkossa. Huomenna itse graduation. Ihan hullua. Tää aika on menny niin nopeesti.
Hirveesti ois ohjelmaa tälle loppuajalle ja tuntuu että mitään ei kerkee tekemään. Kavereitten valmistujaisjuhlia tulee koluttua läpi monia. Keskiviikkoiltana lähetään Jessien ja Chrisin kanssa ajamaan Washington D.C.hen missä vietetään eka yö ja sitte torstai koko päivä aikaa tehä sitte mitä ikinä tehääkään siellä. On kiva päästä näkemään seki kaupunki!! :)

Kaikki on siis edelleen tosi tosi hyvin täällä. Hirvittää vaan se lähtö ihan törkeesti. Siitä tulee olemaan rankin päivä ikinä. Mulla on kokonaan toinen elämä täällä, ja sit vaan pitää jättää se kaikki. Tottakai tuun takasin jonain päivänä mutta ei se koskaan tuu olemaan samanlaista. Nyt vaan pitää nauttia tästä loppuajasta ja murehtia sitte ku on sen aika.

Ei oo kyllä yhtään valhetta sanonta

Exchange year is not just 

a year in your life.

It's a life in a year.

Ens kertaan taas! Take care! <3

7 viikkoa jäljellä...

Okei kaikki sukulaiset, kaverit, vaihtarit ja muut blogin lukijat. Oon pahoillani että en pahemmin ole postaillu ja kun postausta tulee niin pikaisesti kuvia ja kuulumisia vain. Miten täällä todellisuudessa menee? Siitä ajattelin nyt kirjottaa syvemmin.

Mun elämä täällä tuntuu enemmän unelta kun todellisuudelta. Kaikki on vaan niin hyvin ja aika menee niin nopeesti että pelottaa. Ei mulle turhaan muistuteltu että kevät puolisko tulee olemaan se parempi puolisko ja se sitten kanssa tulee menemään nopeesti. Voisin jakaa mun vuoden kahteen osaan: ekat 5 kuukautta oli kivoja, opin paljon, tein paljon, kasvoin ihmisenä, tutustuin ihmisiin, ja kehityin englannin kielen kanssa. Yritin välillä jopa pakonomaisesti nauttia tästä ajasta ja välillä tuntui etten ollut tarpeeksi hyvä vaihtari. Pyrin olemaan jotain enemmän, mutta se oli virhe. Ei kukaan voi olla jotain mitä ei oikeasti ole. Välillä tuli niitä fiiliksiä että "tätäkö se nyt on? milloin mun vaihtovuodesta tulis sitä niin kutsuttua amerikan unelmaa?" Ne seuraavat kuukaudet ton ekan puoliskon jälkeen on ollu nimenomaisesti sitä amerikan unelmaa. On ollu ihan mahtavaa aikaa, oon oppinut vielä enemmän, tehnyt sitäkin enemmän, kasvanut vielä sitäkin enemmän ja luonut ne oikeat ystävyssuhteet ja superläheisen suhteen perheen kanssa, ja englannin kanssakaan ei oo enää minkäännäköstä ongelmaa. Pitäs varmaan koputtaa puuta jos sanon että mun elämä täällä on aika täydellistä tällä hetkellä.

Joka aamu 6:40 kun herään kouluun, en oo äkänen, turhautunu tai haluamaton lähtemään kouluun. Päin vastoin. Oon onnellinen. Joka ikinen aamu. Se onni kulkee mun mukana läpi joka ikisen päivän ja menee nukkumaan mun kanssa, vain jotta saan taas herätä siihen samaan onnen tunteeseen seuraavana aamuna.

Koulun sääntöihin ja rutiineihin oon täysin tottunut. Edelleen jotkut asiat tuntuu tyhmiltä ja oudoilta mutta silti ne on nyt ihan normaaleja asioita. Jopa koulupäivät menee nopeasti ja sen ei pitäis olla mahollista. Eihän koulupäivät ikinä mene nopeasti?! Tässä voin taas todistaa senkin väitteen että kun ajan toivoisi menevän nopeasti, se menee hitaasti, ja kun sen toivoisi menevän hitaasti se liitää ohi kun tähdenlento. Täällä minuutti tuntuu sekunnilta ja vuorokausi tunnilta. Ei ole reilua. Kuka vois pysäyttää sen kellon mun puolesta?

Lähestulkoon joka päivä joku kysyy multa oonko valmis palaamaan kotiin. Tai joku muistuttaa että kohta koittaa se päivä kun mun pitää lähteä. Tai joku tulee kyynelet silmissä halaamaan että mä en halua sun lähtevän vielä. Miten siihen pitäis reagoida? En mäkään halua lähteä vielä mutta en myöskään halua kuluttaa jokasta päivää sitä lähtöä murehtimalla. Kyllä, mulla on ikävä perhettä ja ystäviä mutta ei, en oo vielä valmis palaamaan kotiin. Sitä paitsi, täähän on mun koti nyt. En mä halua jättää mun kotia palatakseni kotiin.

Seitsemän viikkoa. Alle kaksi kuukautta. Tuntuu että se oli viime viikko kun ajattelin että enää 5 kuukautta. Oikeasti, mihin ihmeeseen se aika katoaa? Jokasena hetkenä kun mun kasvoilla on hymy, se hymy tulee sydämestä ja pysyy kasvoilla varmaan turhankin pitkään, ihan vaan sen takia että oon niin onnellinen täällä. Pienet asiat tekevät mut onnelliseksi ja vieläkin pienemmät asiat tuovat sen hymyn mun kasvoille.

Eilen sain taas kirjeen mun ihanalta mummolta. (Kyllä mummo, tulevat perille ja oon aivan superpahoillani etten niihinkään saa aikaiseksi vastata! Mutta kiitos kumminkin hirmusti, piristävät aina päivää ja on hyvä kuulla kuulumisia sieltä suunnalta!) Hän kysyi että minkälainen Veera täältä palaa, vai palaako, ja olenko muuttunut. Luin sen host momille ja häneltä kuulin että kyllä olen muuttunut. "You're not a little girl anymore, you're a young woman now." Niin kai sitten. Vaikka ikinä en aikuiseksi halunnut kasvaa.

Antakaa siis armoa että olen maailman huonoin pitämään yhteyttä kehenkään. Mutta seitsemän viikon päästä kun palaan Suomeen, sitten annan kaiken aikani teille ihanille jotka mua siellä odottaa. Nyt antakaa mulle vielä nää seitsemän viikkoa aikaa nauttia mun elämäni suurimmasta unelmasta. Olette kaikki ajatuksissa. Halataan kun tavataan. <3

Love, Veera

Fiiliksiä

Kun tätä kirjotan niin pian Suomessa heräätte Uuden Vuoden aattoon. Kyllähän mäkin huomenaamuna siihen herään. En jotenki tajunnu että se on nytte. Mutta onhan se. Huominen ei tuu mulla eroamaan mistään muistakaan päivistä, se vaan sattuu olemaan tokavika lomapäivä. Me ei perheen kanssa olla tekemässä mitään. Dadilta kysyin suunnitelmista niin se vaan nauro ja sanoi menevänsä kymmeneltä nukkumaan, niinkun joka ilta. Mua vähän pelottaa mihin mun ajatusmaailma mut tulee johdattamaan huomenna. Kuitenkin tiedän koko ajan että Suomessa kaverit ja porukat kerääntyy yhteen ja juhlii ja pitää hauskaa. Ja mä nyhjään sohvalla. Ja Jessekin ihmetteli mitä tekee kello 12. Niin, sitä samaa mäkin ihmettelen. Sikäli haluaisin että ois jotain tekemistä huomenna että ei pääsis möröt mylläämään aivokuopassa.

Joku saattaa ihmetellä että miksen vietä huomista sitten kavereitten kanssa. Siitä löytyykin toinen ongelma. En oo vieläkään, näissä neljässä kuukaudessa, onnistunut luomaan ystävyyssuhteita jotka sisältäisivät mahdollisuuden vaan soittaa jollekkin että hei mennään ja tehään ja sitte mennään ja tehään. Koko tän neljä kuukautta oon joutunu olemaan ihan ylisosiaalinen, mikä ei oo mua. Tavoitteena saada kavereita. No siihen maaliin olen päässyt, kyllä, kyllä mulla kavereita täällä on. Mutta ystävät on eri asia. Williamsburg on pieni paikka tuhannella kolmellasadalla asukkaallaan. Koulussa seniorit koostuu muutamasta kymmenestä oppilaasta ja aika lailla kaikki ikäluokat on kavereita keskenään. Nää on kaikki nää vuodet ollut yhdessä, kokenut yhdessä ja kasvanut yhdessä. Niillä on tiivis yhteisö. Ei oo ihan helppo nakki vaan yrittää päästä mukaan siihen yhteisöön minkä luomiseen on näilläkin mennyt monta vuotta. Olen vain vaihtari, joka ei puhu täydellisesti samaa kieltä, ja joka kuitenkin puolen vuoden päästä lähtee takasin valtameren taakse mistä on tullutkin.

Joululoman alkaessa vietin parikin päivää kavereitten kanssa, mentiin Natalien luokse ja katottiin leffoja ja naurettiin. Silloin tuntui että tää on sitä mitä mä oon odottanutkin. Mutta jotta jotain tommosta vaihtarille tapahtuu, täytyy siinä takana yleensä olla oma aktiivisuus. Itse koulussa kuulin puhuttavan joululoman alkamispäivänä porukan kerääntyvän niin kysyin voinko itsekin tulla ja ihmiset ilomielin otti vastaan. Mutta ei vaan ilmeisesti tajunneet itse kutsua.
Kuten sanoinkin, niin se ylisosiaalisuus ei vaan oo osa mun luonnetta ja on ollu välillä aika vaikeeta sisäistää, että välillä vaan on pakko tehdä asioita jotka taistelee omaa luonnetta vastaan, pakko siksi että se mitä todennäköisimmin tekee elämästä vähän helpompaa. Oon myöskin tosi huono pitämään yhteyttä, joten esimerkiks tänkään loman aikana en koulukavereista oo kuullu mitään. Tulikin tosta yhteydenpidosta mieleen että esimerkiks kahen mun parhaan ystävän kanssa en ollu ku pari kertaa viestitelly koko täälläolon aikana ja joku viikko sitten kun skypetettiin ni juttu jatko siihen mihin jäiki. Ko. ystävät sain vuoden sisällä ja meistä tuli huippuläheisiä, sielunsiskoja. Toinen kolmikko koostuen parhaista ystävistä multa löytyy ja ala-asteen ajoista. Enpä niidenkään kanssa oo paljoa yhteyksissä oltu mutta ei se meidän ystävyyssuhdetta mihinkään heikennä. Mä tiedän sen. Timantteja ne on kaikki.

Uusi vuosi vaihtuu ihan hetken päästä. Mulla on jonkunlaisia odotuksia että tää lähtis tästä parempaan suuntaan. Ei nytkään mikään huonosti ole mutta ainahan vois asiat paremminkin olla, vai mitä? Useimmiten kuulen että vaihtarilla kevätaika on sitä parasta aikaa ja menee ohi hujauksessa. Pähkäilen voisko niin käydä munkin kohdalla. Ei siis sillä että haluaisin minkään hetken menevän hujauksessa mutta että olis niin hyvä olla että aika tuntuis menevän nopeasti. Nyt mua harmittaa että en oo missään koulun joukkueessa. Talvilaji on koripallo ja sitä en ole koskaan pelannut. Ois ollu ihan mielenkiintosta koittaa mutta jotenki olin pihalla ja myöhässä kaikkie niitten juttujen kanssa että ei sitä kerenny pahemmin muuta kun muutaman kerran ajatella. Oon toki Library Clubissa ja Ski Clubissa. Ski Clubin kanssa mennään Tammikuun aikana neljä kertaa laskettelemaan, sitä odotan innolla, rakastan laskettelua!! Pitäis varmaan ne toppahousut hankkia jostain reilu viikon sisällä.. Ski Clubin kanssa on myöskin tarkotus lähteä jollekkin vklp kestoiselle laskettelureissulle, todennäkösesti West Virginiaan. Toivottavasti toteutuisi. Ja Library Clubilla on suunnitteilla lähteä New Yorkiin myöhemmin keväällä. Ja myöskin bandin kanssa johonkin. Mikään ei ole siis varmaa, mutta oletettavaa on että edes joku noista reissuista onnistuu. Joten siinä jo aika paljon mitä odottaa. Keväturheilut tytöille ovat yleisurheilu ja softball. Mulla on hirveet vaikeudet päättää kumpaan menen, koska softballia ois ihan huippua päästä kokeilemaan mutta kaikki sanoo ei kannata. Ja yleisurheilu lajina ei niin paljoa kiinnosta mutta siellä ois kaikki parhaat tyypit. Mutta anyway, tulee olemaan aika paljon tekemistä niin silläkin perustein toivon että aika ois parempaa.

Täällä aina pahan päivän tai hetken pelastuksena mulla on hostvanhemmat. Niitä en voi varmaan ikinä tarpeeks kiittää. Ovat vaan ihan huippuja. Kaikkihan aina sanoo että joulunaika on vaikeinta aikaa vaihtarille. En oikein tiedä mikä mun kanta on tästä, ei nyt mitään epätoivosia ikäväkohtauksia oo tullut muistaakseni missään kohtaa täällä. Mutta kyllä mä luulen että enemmän oon ikävöiny nyt viimeaikoina, kun mitä aikasemmin. Yks ilta olin mun huoneessa yksin melkeen pari tuntia, ihan hyvä fiilis oli siis, olin vaan jumittunut sinne. Dad tuli istumaan mun sängyn reunalle ja kysy onhan kaikki hyvin ja puhu sitten niistä mitä vaihtarivalmennuksissa on sanottu. Että joulu on rankkaa aikaa ja ei pitäis istua yksin huoneessa ja vastaavaa. Sanoi myös että ymmärtää täysin että tarviin omaa aikaa mutta halus vaan varmistaa että kaikki on hyvin. Tuli jotenki niin hyvä mieli, tiedän että ne oikeesti välittää.

Kiteytyksenä tähän epämääräiseen tekstiin voisin vaan sanoa että tää aika täällä on ollut hyvää. Oon päässyt vihdoin elämään mun suurta, pitkäaikaista unelmaa ja siitä oon koittanu nauttia parhaani mukaan. Vaikeilta hetkiltä ei oo säästytty mutta hyviä on silti ollut rutkasti enemmän. Ei tätä turhan helpoks oo tarkotettu mutta ei se mahdotontakaan ole. Tää kokemus on saanut mut arvostamaan pieniä asioita niin paljon enemmän ja kasvattanut mulle kyvyn katsoa mitä tahansa useammasta näkökulmasta. Mä en halunnut asettaa mitään ennakkoluuloja ennen tänne tuloa ja se on varmasti helpottanut sopeutumista huomattavasti. Vaihtarivuosi ei voi kenellekkään olla sitä mitä siitä olettaa. Mä oon onnellinen täällä, tässä perheessä, tässä yhteisössä, mut silti mä tiedän että jotain tästä puuttuu. En oo ihan varma mitä se on, mutta musta tuntuu että jos löydän sen puuttuvan palan ja osaan loksauttaa sen kohdalleen, pystyn varmasti olemaan vielä paljon onnellisempi. Toivon vaan että löytäisin sen ajoissa, ennen ku kaikki on ohi ja pelkkä muisto vain. Mutta sitä ei pidä murehtia nyt. Nyt elän tätä hetkeä ja nautin siitä, uusi vuosi tuokoon uudet kujeet itse kullekkin!

Onnellista ja tsempintäyteistä uutta vuotta kaikille maailman vaihtareille! Samassa tilanteessa kun ollaan niin kyetään todennäköisesti jakamaan niin hyvät kuin huonotkin tunteet ja tiedän ettei tsemppiä voi koskaan olla liikaa. Nauttikaa jäljellä olevasta ajasta, koska tää on niin ainutkertainen kokemus ettei tosikaan!
Onnellista uutta vuotta myös kaikille muillekkin: ystäville, sukulaisille, kissoille ja koirille!!! ♥

xo

Kaikki hyvin mutta... mikä on mutta?

Saatan katua jo etukäteen tän kirjottamista koska mitä todennäköisimmin tää teksti tulee antaa negatiivisen kuvan mun täälläolosta. Sitä se ei kuitenkaan ole ja ennen kuin kukaan luulee mitään muuta niin sanon että kaikki on hyvin.

Perjantai oli vapaa koulusta. En ees tiiä miks. Mut ihan sama, se teki hyvää. Torstain jälkeen olin niin kuollu kouluviikosta etten oiskaan jaksanu enää yhtään enempää. Perjantaina en tehny mitään paitsi viideks lähdin koululle ja sieltä bussilla futispeliin, joka hävittiin. Bändille on aina katsomosta varattu joku oma alue, joka oli tällä kertaa tosi tyhmästi kolme pitkää riviä. Yleensä on monia lyhyempiä rivejä jolloin ollaan enemmän kasassa ja yhessä. Perjantai iltana olin ihan töötti ja päädyin jotenki istumaan sitte niiden nuorimpien nappuloitten kanssa joten ei hirveen viihtysä ilta ollu. Mut olin liian väsyny ettimään parempaakaan seuraa. Jossain vaiheessa etin sitte momin ja dadin normikatsomosta ja menin vaa niiden luo. Tunsin itteni ihan kummitukseks koko illan. Natalie jossain vaiheessa puhu mulle jotain jostain ja mä vaa tuijotin tyhjällä katseella peliä josta en edes mitään ymmärtäny. Muutaman olalle taputuksen jälkeen tajusin että joku puhuu mulle. Olin niin onnellinen ku pääsin kotiin sinä iltana, olin niin väsyny. Ilman mitään syytä.

Musta tuntuu et edelleen oon koko ajan väsyny. En tiiä miten se on ees mahollista, unenpuutteesta se ei ainakaan johdu. Nukun täällä enemmän ku koskaan, joka ilta meen nukkumaan 10-11 aikaan ja herätys on 6:30 ja viikonloppusin nukun vielä enemmän. Päivät on kyllä pitkiä, koulun ja cross countryn jälkeen oon kotona 5-6 aikoihin. Jos on cross country meet jossain pidemmällä ni pari kertaa oon ollu kotona vasta yheksältä. Mut kuitenki, tää väsymys ärsyttää ja turhauttaa mua. Tuntuu etten pysty nauttimaan ja elämään täysillä kun koko ajan vaan haukotuttaa ja toivoo pääsevänsä sängyn pohjalle. Väsymys myös aiheuttaa paljon negatiivisia ajatuksia ja koti-ikävää. 

Tää viikonloppu on menny ihan sumussa, kolme vapaapäivää ja mä en oo tehny yhtään mitään. On kyllä ollu tosi rentouttavaa ja ihanaa ettei tarvii tehä mitään. Eilen illalla mentiin perheen kanssa Altoonaan ulos syömään ja tänään autoin dadia vähän ulkotöissä ja tein tiskit. Muuten oon vaan ollu tekemättä mitään. Tottakai on sitte ollu paljon aikaa ajatella. Tänä viikonloppuna oonki tuntenut tosi paljon koti-ikävää. Tuntuu että kotona asiat ois paljon paremmin, mitä mä täällä sitte teen?

No täällä mä oon elämässä mun unelmaa. Ja murehtimassa etten osaa ottaa siitä iloa irti. En oo vieläkään tottunut jenkkielämäntyyliin. Nyt ainakin tähänastisen kokemuksen perusteella voin sanoa että amerikka ei oo paikka jossa haluisin loppuelämäni asua. Täällä ollessa oon alkanut arvostaa Suomea niin paljon enemmän. Huomaan kuinka hyvin asiat siellä oikeesti on ja oon alkanu kattomaan asioita ihan eri näkökulmasta. Täällä on vielä paljon totuttelemista mulle, luulen että seuraavat yheksän kuukautta ei edes riitä siihen. 

Ensinnäki koulu, oon ollu siellä nyt reilu kuukauden ja surullista myöntää, mutta oon jo täysin kyllästynyt siihen. Ja sitä ois vielä semmonen kaheksan kuukautta jäljellä. On vaan tosi tylsää mun makuun että päivät ei eroa toisistaan ollenkaan. Laiskana opiskelijana tarvitsisin myös enemmän niitä taukoja  muuta kuin kiireisen lounastauon jossa syön lounasta josta en tykkää ja vielä maksan siitä. Testejä on koko ajan, joko isoja tai pieniä mutta koko ajan. Läksyjäkin tulee suhteellisen paljon. Ja tää on tosi outoa mulle joka olin viime vuoden amiksessa ja tein vissiin alle 5 koetta koko vuonna ja läksyjä en melkeen ollenkaan? Oon myös kyllästyny mun lokeroon jonka numerokoodi on just niin hidas ku voi olla ku pitää pyörittää aina loppuun asti eikä vahingossakaan voi seuraava numero olla edes puolivälissä vaan loppuun asti mennään. Sen lisäks se jumittaa aina jossain kohti ja sitä on vaikee saada yhel kädel auki ku se on semmonen irrallinen lukko ja sitte se viiva minkä kohdalla pitää numero pysäyttää on niin epäselvästi näkyvissä et hädin tuskin nään sitä ja tottakai menee aina väärin ja turhaudun ku naapurit on vaihtunu jo viis kertaa sinä aikana ku mä räpellän omaani auki ja koitan vielä muistaa mitä mä tulin ees koko lokerolle tekemään. Onpa urullinen elämä lokeron takia :D 

Sitte kaupunki missä asun, on pieni. Siis oikeesti pieni. Lähinnä minimaalinen. Vaikka maalaistyttö oonkin enkä Suomessakaan asu isossa paikassa ni sieltä sentää pääsen mihin haluun minne haluun ku voi kävellä, pyöräillä tai mennä junalla oman mielen mukaan. Täällä ei tunneta ollenkaan käsitettä julkinen liikenne. Tässä kaupungissa ei oo mitään tekemistä. Seuraava iso kaupunki on Altoona ja sinne on joku puolen tunnin ajomatka. Sitte ku mun hostperheessä ei oo nuoria ollenkaan, ni välillä tuntuu et ois hyvä jos olis et näkisin elämää vähän nuorten vinkkelistä. Oon kyllä erittäin onnellinen mun hostperheestä, ne on rakastavia ja huolehtivia ja hauskoja ja tykkään viettää aikaa heidän kanssa. Me vaan ei tehä paljon mitään, enkä mä tiedä mitä nuoret täällä tekee vapaa ajalla?

Haluaisin kokea enemmän, esimerkiks mennä kattomaan jotain ammattilais football tai baseball peliä jossa on tuhannen täys katsomo ja uskomaton tunnelma, mutta mun hostperhe ei harrasta semmosta. Ne ennemmin kattoo sitä footballia telkkarista. Haluisin nähä enemmän asioita ja kulttuuria ja mitä täällä yleensäkin tehään, mitä nuoret tekee. Koska mäkin oon nuori. Enköhän mä vielä tuu paljon kokemaan, turha sitä kai nyt murehtia.

Tänään skypettelin ekaa kertaa mun siskon kanssa, oli niin ihana nähä sitä ja kuulla siitä, ja myös Akkea jota en oo nähny varmaa yli vuotee! Oli tosi ihana puhua mun siskon kanssa, ihan vaan arkijutuista, kuinka menee. Ei nyt varsinaisesti tunnu että ollaan ees erossa. Ei me aikasemminkaan useesti nähty ku asutaan Suomessa reilu parin tunnin päästä toisistamme. Mut varmaan jokanen joka omistaa siskon tietää sen siskofiiliksen, se kun on jonkun sisko ja sisko jollekkin. Ja siihen voiki sitte luottaa tuli eteen mitä vaan. Siskot on just parhaita. Ja veljet. Oon niin onnellinen ja ylpee mun sisaruksista. 

Skypetin myös äitin kanssa ja siinä vaiheessa tajusin kuinka kova koti-ikävä mulla onkaan. Sille kyllä vuodatin sitte ihan kaiken ja tuli niin ikävä niitä keskusteluja ku löhöilen mun omassa sängyssä omassa kotona ja oma äiti tietää ku joku on huonosti ja tulee istumaan sängyn laidalle ja kuuntelee. Ja olo paranee. Täälläkin mulla on ihana mom joka kuuntelee mutta ollaan tunnettu vasta alle 2 kuukautta, ei kukaan voi täällä tuntea mua niin hyvin ku miten mun Suomi-ihmiset mut tuntee. 

Englannin kieli. Se vaan yksinkertasesti ei ole mun äidinkieli jonka kanssa pystyisin itteäni ilmasemaan tismalleen haluamallani tavalla. Vieläkin kangertelen puhuessa, haen sanoja, joudun selittelemään asiat ihan ihme mutkien kautta ja aivot käy ylikierroksilla ainaisen englannin englannin ja englannin kanssa. Mä kun luulin Suomesta lähtiessä että mun englanti on ihan hyvä niin todellisuudessa ei se ookkaan. Oon vieläkin välillä tosi epävarma käyttämään mun englantia, valitettavasti. Ja ei, en todellakaan vielä ajattele tai näe unia englanniksi. Okei ihan ku edes koskaa muistaisin mun unia. Mutta esimerkiks matikkaa laskiessa aivosolut porskuttaa vielä suomeksi. Jos oon pirtee niin ajattelen myös englanniksi mut väsyneenä en todellakaan. Toivon että tää kieli nyt lähtis paranemaan, siinäkin yksi syy miksi tänne edes tultiin ni ois nyt kiva saavuttaa se maali! 

Asiaa varmasti tulis vielä vaikka kuinka. Elo on niin erilaista täällä. Luulen että oon nyt käymässä sitä kuuluisaa kulttuurishokkia läpi ja toivon vaan että suunta olis parempaan päin. Mulla on ollut paljon hyviä hetkiä täällä ja kuten sanoin, kaikki on hyvin. Nyt vaan elän arkea täällä, maailman toisella puolella, kaukana rakkaista. Kuka voi sanoa että se on helppoa? No en minä ainakaa. No one said it was easy, but they say it's worth it. Vai miten se menee. Niin se kai menee. Nyt tuli hirveesti tekstiä, välillä on kiva purkaa ajatuksia! 

Mä vaan ikävöin teitä siellä Suomessa. Ikävöin perhettä. Ikävöin Jesseä ja sen syliä. Ikävöin noloilua ja syvällisiä keskusteluja ystävien kanssa. Ukon maailman parasta naurua ja sielua täynnä elämänviisautta. Ilontunnetta kun näkee mummon pyöräilemässä meille ja sitä kateutta siitä miten joku voi nauttia niin paljon niinkin pienestä mutta suuresta asiasta kun linnunlaulu. Kiireessä pyöräilemistä juna-asemalle koska z-juna kulkee vaan kerran tunnissa. SUOMIRUOKAA. Vähän ehkä jopa saunaa. Koulun kahvikonetta. Lahtea, Turkua, ja turvapaikkaa. Mökkiä, mun vaaleenpunasia Hai-saappaita, serkkuja, Mallaa, omaa sänkyä ja kaikkea muuta. Kaikkea pientä ja suurta, kaikkia ihmisiä, kaikkea ja kaikkia jotka kuuluu mun elämään Suomessa. Mut silti, mä oon onnellinen täällä missä mä oon, mä oon onnellinen tästä mahdollisuudesta, onnellinen siitä että todennäkösesti vuoden päästä voin vaan nauraa näille tuntemuksille. Onnellinen siitä että isä kulkee mun mukana missä ikinä oonkin. 

How it feels like

Tasan kuukausi sitten lähin toteuttaa mun suurinta unelmaa. Lähin vaihto-oppilaaksi yhdysvaltoihin. Hyvästelin mun koko perheen, kaikki ystävät sekä poikaystävän kymmeneksi ja puoleksi kuukaudeksi, tietäen että seuraavan kerran näen heitä vasta ensi kesänä. Ihmiset ihailivat mun rohkeutta lähteä, musta oltiin ylpeitä, mulle sanottiin että sä tuut pärjäämään, mun käskettiin nauttia tästä mahdollisuudesta. Mäkin ihailen omaa rohkeuttani, olen itsestäni ylpeä ja tiedän että pärjään ja haluan nauttia parhaani mukaan.

Sain tietää mun perheestä ja sijotuksesta kaks kuukautta sitten, nyt oon asunu täällä heidän kanssa jo kuukauden. Tää paikka tuntuu kodilta, ja mun perhe on ihana. Ajan kuluessa aika ei tunnu menevän normaalia nopeammin tai hitaammin, ajankulu tuntuu ihan tavalliselta. Paitsi jälkeenpäin ajatellessa. Oon ollut täällä jo kuukauden. Kuukauden?! Vastahan mä lähdin! Mihin tää aika on mennyt? Tää aika on mennyt totuttelemiseen uuteen elämään.

Ennen omaa lähtöäni olin lukenut muiden vaihtareiden kokemuksia blogeista, lehdistä, foorumeilta... Sitä tiedonjanoa ei voinut vähentää. Halusin tietää kaiken; uutuudenviehätyksestä, koti-ikävästä, turhautumisesta, uusista ihmisistä, uudesta ympäristöstä, koulusta, jenkeistä, kavereista, vapaa-ajan vietosta, ruuasta, juhlapyhistä, kotiinpaluusta... Kaikesta! Mutta jokaisen kokemus, jokaisen vaihtarivuos on erilainen kun kenenkään muun.

Mä asun pienessä kaupungissa, missä ei ole lähestulkoon mitään. Mun perheessä ei ole lapsia, ei pieniä eikä omanikäisiä. Talo missä asun ei ole mikään kartano. Mun koulu on pieni. Mutta tää on just sitä mitä mä haluan, en mä osaisi kuvitella itteäni mihinkään muualle viettämään tätä vuotta. Tää on mun Amerikan unelmaa. Tää on mulle nyt koti. Mulla on täällä perhe. Mulla on täällä kavereita. Mä nautin olostani täällä.

Mä olen sopeutunut mielestäni aika hyvin. Mun englannin taito paranee päivä päivältä ja mikä sen ihanempaa kun kuulla joltain että sun englanti on parantunut. Oon kuullu että mun aksentti, on cool, cute or weird. Mutta se on mua. Mä oon  nyt se kummajainen. Mä oon se joka on erilainen. Jonka nimeä kukaan ei lausu oikein, jonka aksentti huomataan, se joka tulee muualta, se uusi tyyppi siellä koulun käytävässä.

Mä oon tutustunut ihmisiin, ollaan nähty paljon sukulaisia ja tykkään heistä kaikista. Koulusta oon saanut muutamia kavereita, sekä Missyn josta voin pikkuhiljaa alkaa puhua ystävänä. Oon nauranut paljon, oon tuntenu monia onnenvärähdyksiä ja kiitollisuutta joka päivä. Oon tuntenu sääliä niitä kohtaan jotka ei pääse kokemaan tätä. Tulee hyvä mieli joka kerta kun joku huikkaa "hey veera", tai kun joku kehuu sua.

Mutta. Täältä löytyy se muttakin. Ei tää helppoa ole. Mun pitää koko ajan puhua englantia ja mä en kuule ympärilläni puhuttavan mitään muuta kun englantia. Joskus en ymmärrä kaikkea ja joskus mua ei ymmärretä. Se turhauttaa ja väsyttää. Välillä mua ärsyttää ihmiset täällä, välillä mietin miks ikinä halusin vaihtariks. On ollu myös hetkiä jolloin oon ollu jo ihan hilkulla valmis luovuttamaan. Oon pari kertaa itkenytkin ihan vuolaasti.

Asia mikä iski ehkä koviten vasten kasvoja on se, että täällä mä joudun olemaan riippuvainen muista ihmisistä, ja täällä ei vaan oo mahollista olla yhtä itsenäinen mitä totuin kotisuomessa olemaan. Siihen varmasti menee aikaa tottua ja uskon että sitte kun on aika palata takasin Suomeen, sitä itsenäisyyttä arvostaa paljon enemmän.

Todennäkösesti jokanen tietää miltä ikävä tuntuu. Mä oon tuntenu paljon ikävää täällä ollessani ja se ei oo kiva tunne. Oon ikävöiny kaikkia mun ihmisiä Suomessa. On ollu niitä negatiivisia fiiliksiä, mutta loppujen lopuks vähemmän mitä odotin niitä olevan. Ja nekin oon kaikki saanut nujerrettua ja seuraavassa hetkessä oon taas ollut onnellinen.

Se ei oo puppupuhetta että vaihtarin elämä on yhtä tunteiden vuoristorataa. Täällä yks ihminen lisää todistamaan sitä faktaa. Halusin tulla jakamaan näitä fiiliksiä tänne, kaikille tiedoksi että kaikki on hyvin mutta vaikeitakin hetkiä on. Kurjinta on ehkä se kun on paha mieli eikä voikaan vaan käpertyä Jessen kainaloon.   Kuitenkin, tiivistettynä: mä rakastan olla täällä mutta mä myös olen käyny läpi kaikenlaisia negatiivisia fiiliksiä ja koko ajan ikävöin jotain kotikotoota. Ja mä oon ikuisesti kiitollinen kaikille jotka on ollut apuna ja tukena toteuttamaan tätä unelmaa.

Kiitos

♥ äiti

♥ Eve

♥ Valtteri

♥ mummo&ukko

♥ mummu&Matti

♥ Jesse

♥ Maija

♥ Emilia&Isabella

♥ Ella,Hilla&Pinja

♥ kaikki muut sukulaiset ja ystävät

Suurkiitos

♥ host-perhe

♥ isä

Kuulumisia

Kaikki tällä hetkellä vaihdossa olevat tai sitä harkitsevat, annan yhen vinkin: pitäkää päiväkirjaa.

Oon lukenu muiden vaihtareiden blogeista kuinka hienoa ja upeeta ja mahtavaa ja hauskaa ja täydellistä on ollu eka viikko. Mullakin on kivaa ollut, ja hauskaa, oon nauttinu ajastani täällä, oon saanu muutamia kavereita, kaikki ihmiset on mukavia yms. En todella kadu että lähdin tai mitään sellasta, päinvastoin. On vaan ollu yllättävän rankkaa. Englannin kieli sujuu, osaan ilmasta  itteäni ihan tarpeeks hyvin ja ymmärrän suurimman osan mitä puhutaan, mut koska kaikki mitä sanon tai kuulen mun aivot joutuu kääntää sen suomeks ja sen takii aivot ylityöskentelee koko ajan ja oon väsyny edelleen.
Tykkään paljon mun hostperheestä, hauskoja ja sydämellisiä ihmisiä. Mun mielipide on että varsinkin alussa se ois todennäkösesti helpompaa sopeutua kaikkeen jos perheessä on lapsia, joko pieniä tai omanikäsiä. Mulla niitä ei ole. Ei se mua haittaa mutta oon huomannu että kommunikoin ihan eri tavalla kun joukossa on nuoria. Mun hostperhe ei tiedä niin paljoa ns. nuorten elämästä joten he on yhtä yllättävässä tilanteessa kuin mäkin: miten pitää toimia, mitä se haluaa, mistä se tykkää, mistä puhutaan...
Eilen keskustelin pitkään hostäidin kanssa kaikesta ja sillä tavoin tutustutaan toisiimme. Perheen kanssa on helppo puhua ja he tukee mua ja sanoo you're doing fine kun sönkötän englantia enkä löydä jotain sanaa. Sukulaisia oon tavannu aika paljon ja tykkään heistäkin kaikista. Oikeastaan, en oo tavannu täällä ihmistä josta en tykkäis.

Kello on kohta 11 ja oon väsyny, tuntuu etten saa mitään selvää kirjotetuks vaikka oli vaikka mitä asiaa mistä kirjottaa. Anyways, en muista enkä aio väkisin yrittää vääntää mun aivoja siihen kuosiin että alan analysoimaan yhtään enempään miltä kaikki tuntuu. Sanon sen verran että tykkään olla täällä, tykkään ihmisistä, odotan innolla kaikkea uutta, perheessä menee hyvin... Kaikki on siis hyvin! Koti-ikävä ei oo pahemmin iskeny vasten kasvoja mut ensimmäistä kertaa näin pitkän ajan kun viikon oon ollu erossa Jessestä ja se on varmaankin se raskain osa.

Sitten mitä oon puuhannu! Eilen hostmaman 17v grandson Gavin tuli tänne ja vei mut valokuvaamaan. Gavin on ihan loistotyyppi mut asuu eri kaupungissa eli ei valitettavasti nähä kovin usein. Meil on paljo samoja intressejä ja se haluu viedä mut joka paikkaa ja että saan kokea mahollisimman paljo. Eilen myös sukulaisia tuli käymään. Voin kertoa että joka kerta kun tarjoan amerikkalaiselle turkinpippuria en pysty pitämää pokkaa! Kaks ihmistä liian monesta kenelle oon tarjonnu, on urhoollisesti syöny sen loppuun mutta kaikki muut sylkäsee sen pois. "What the hell is that?! Are you trying to kill me? My tongue is on fire! Are you serious you like that, you must be crazy!" Ja ne kattoo mua ku mielipuolta ku tyytyväisenä mussutan salmiakkejani kjeheh.
Band camp alko ja se on kivaa! Pääsin taas soittamaan huilua pitkästä aikaa ja saan bandista kavereita. Ens keskiviikkona mennään esiintymään Pittsburgiin Kennywoodin huvipuistoon ja samalla päästään huvittelemaan itse huvipuistossa. Torstaina lähetään perheen kanssa Virginia Beachille, can't waaait! Liityn myös koulun cross country teamiin, kävin tänää ostamassa vähän urheiluvaatteita. Saa nähä miten käy, pystynkö juoksemaan lonkkani ja polveni kanssa..

Ettei jää ihan ankeeks tää pistän viel muutamia kuvia :) Palaan taas! Love you <3

Höpöttelyä ja fiiliksiä

Moi taas! On ollu vähän pidempi väli taas etten  oo kirjotellu mut koska vaihtoasiaa ei pahemmin ole niin en viitsi tänne turhiakaan päivitellä :)

Tosiaan, lähtöön on enää 2kk ja 1vk ja alkaa ensimmäistä kertaa jännittää koko vaihtoon lähtö. Ei huonolla tavalla vieläkään, ei. Vähän alkaa vaan perhoset lentelemään tuolla vatsan pohjalla kun ajattelee tätä. Oon ollut koko ajan hyvillä fiiliksillä lähdöstä enkä oo kertaakaan ajatellut että tää ois ollu virhe, odotan koko ajan innolla Elokuun kahdeksatta, mutta nyt vasta on ensimmäistä kertaa iskenyt kaaliin se, että mä hyvästelen mun perheen ja ystävät vuodeksi. En nää niitä vuoteen. Se tulee olemaan karua ja raskasta, mutta mä voin vaan toivoa että tää on kuitenkin kaiken sen arvosta :)

Viime lauantaina mulla oli viiminen työvuoro Herrankukkarossa, eli tavallaan tasan viikko sitte pääsin lomalle. Maanantaina oli kuitenkin vasta arvointi eli vasta silloin pääsin kotiin ja torstaina kävin vielä koululla. Oon lukenu kaikkien muiden vaihtareiden blogista just sitä että astuu viimeistä kertaa koulun ovesta yli vuoteen ja plääplää mutta mä en pahemmin semmosta ajatellut koska en muutenkaan oo ollu neljään kuukauteen koulussa.. En oo nähny neljään kuukauteen yli puolia mun ryhmästä, vain niitä parhaimpia kavereita. Outoa.
Loma loppuu kuitenkin lyhyeen koska maanantaina alkaa työt ja niitä onki sitte viis viikkoa.

7.6. mulla on viisumihaastattelu Helsingin usa-konsulaatissa. Hakupaperit tuli postitse kotiin jo jokunen aika sitten ja hakemus pitäis tehä netissä, mutta olenhan saamaton ni en oo edes miettiny sen alottamista vielä.. Eilen kävin hakee viisumikuvat ja aivan törkeen kalliit! 40€ kaks kuvaa?!?! Sinne meni neki rahat... :D Ja muistaakseni 10.6. meen hakemaa viimisen rokotuksen eli sitte on seki puoli kondiksessa.
Perhetietoja odotellessa... :)

Hyvää lomaa kaikille! ♥ Ja mitä ihmettä, 78 lukijaa ? :o kiitos kaikille, en ikinä kuvitellut että mun blogi kiinnostais noin monia! Pitäähän mun nyt ottaa teiätkin huomioon eli jos on jotain erityistä mistä haluaisitte mun postailevan ni kertokaahan vaan niin yritän toteutella :)

EAST COAST IS CALLING ME!

Heipähei! Eli kun toi edellinen vähän hektinen pläjäys kertoi jo kaiken oleellisen, eli että sijotusalue tuli (!) niin mennäämpä sitten vähän ajatuksiin tästä kaikesta!

Mä lähin siis keskiviikkona äkkilähöllä Ylläkselle, se oli ihan extempore reissu kun kuulin samaisena päivänä että mun työharjottelupaikassa ei nyt ois töitä että lomaa voi jatkaa pidempääkin. Ja keskiviikkoiltana olinkin jo siellä kun nuo lentokoneet on niin nopsia. Kaikki päivät vietin rinteessä mutta siinä sivussa aina kerkesin vähän sähköpostiakin vilkuilemaan ja oi että kun järjestöltä näytti olevan uusi viesti niin meinasin räjähtää. Olin gondolihississä ja 7 vierasta ihmistä ympärillä ni enhän mä viittiny ääntäkään päästää vaan luin rauhallisesti viestin sisällön. Seriously...: "Sijoitusalueesi. Sinä lennät New Yorkiin." Sitku siinä luki ne muut kaupungit (Chicago, Seattle, Los Angeles ja Houston) mihin afs vaihtarit lentää ni pessimistinä oikeesti mun eka ajatus oli "miks just New Yorkiin, oisin valinnu sen ite viimesenä noista kaupungeista!" :-D Sit katoin ne listat läpi et mitkä osavaltiot kuuluu tähän alueeseen ja ku olin saanu koko hommaa vähän sulateltua mielessäni ni olin niin innoissani! Soitin ensimmäiseks mun kummitädille, jonka luona mä siellä Lapissa olin ja hihkuin sille tätä. :)

Nyt en tosissaan enää ajattele että "Miks just toi alue" vaan nyt oon niin riemuissani! Edelleen siinä on 22 mahollista osavaltiota, ja siitäkään ei vielä tietoa että tulenko vuoden viettämään etelässä vai pohjosessa. Mut silti, JEEE ! hihi. Sitä paisti, nykyään kun joku kysyy "mihin päin jenkkejä sä meet" ni enää ei tarvii vastata ettei mitään hajua vaan on jo vähän suuntaa antava tieto :)

Tähän karttaan piirsin hienosti ton vihreen viivan joka rajaa sen mun alueen. Check it out, sweetieS!



Ps. taas tuli muutoksia noihin orientaatiojuttuihin :D sählä mikä sählä, mut lopputulos on nyt se et meen molemmat orientaatiot noihin mun "omiin", eli sen lyhyemmän tiedotustilaisuuden 23.4 meen Helsinkiin, ja sen viikonloppuleirin 4.-5.5 meen Porvooseen. CAN'T WAIT!!!

Pps. what_the_fuck neljä, neljä!!! kuukautta lähtöööön! :-)

Tässä vähän kuvia kun pidettii kavereiden kaa Meksiko-ilta (eli wau, tortilloja väännettii) ja sit Lapista! :)

Ajatuksia vaihdosta!

Nyt mulla on fiilis kirjottaa mun kaikki ajatukset tästä vaihtoonlähdöstä ylös, joten näin alkuun voin jo vaan kuvitella että tulee varmaan paljon tekstiä!

Anyway, toivon etten toistele itseäni täällä blogissa. En muista mitä kaikkea oon jo kirjottanut ja miten tarkasti. Nyt kuitenkin tänä iltana kun selailin uusia vaihtariblogeja niin mulle tuli tää fiilis että tuun tänne kirjottamaan heti nyt kaiken! Eli let's go!:

Miksi mä lähden vaihtoon?

Mä oon aina ollut aika seikkailunhaluinen luonne. Mä rakastan matkailua, ja vaikka tähänastiset matkat on ollu lähinnä turistikohteissa ja mä oon tykännyt niistä, niin haluan silti päästä kokemaan ulkomailla sen paikallisten arjen ja elämän ja kulttuurin. Ja vaihtovuoshan on ihan huippumahdollisuus siihen. Mä myös rakastan puhua muita kieliä, varsinkin englantia! Monta vuotta oon toivonu osaavani englannin täydellisesti, ja välillä höpöttelen tai ajattelen itsekseni englanniksi, muutan huvin vuoksi jotain lauseita englanniksi, luen nykyään kirjoja englanniksi, katon leffoja ilman tekstitystä tai englanninkielisillä tekstityksillä, koska mä haluan oppia englannin täydellisesti! Mä haluaisin tulevaisuudessa puhua englantia arkikielenäni and you got the point... I love English! Haluaisin myös päästä luomaan ihmissuhteita eri maista ja tutustua ihmisiin ja heidän kauttaan moniin eri kulttuureihin. Ja siis tottakai tähän kuuluu myös se että vuos jenkeissä ja uusia kokemuksia ja plääplää mut ne nyt on itsestäänselvyyksiä :D

Miksi Jenkkeihin?  

-Jenkit ei ollu mun ykkösvaihtoehto. Mietin pitkään Australiaa, Uutta-Seelantia, Espanjaa ja vähän Ranskaakin, välillä Kanadaa, ja sitten myös Etelä-Amerikkaa, etenkin Brasiliaa sekä tietenkin jenkkejä. Usahan mä päädyin loppujen lopuksi, tein listaa eri maiden välillä ja kirjotin plussia ja miinuksia, ja jostain ihmeen syystä jenkit voitti. En mä sitä oo katunut hetkeäkään, ehen, mut välillä tuntuu et oisko sittenkin pitäny valita jotain eksoottisempaa? Mut näin on hyvä :) Usassa haluaisin päästä kiertelemään mahdollisimman paljon eri paikkoja, jos en vaihtarivuoden aikana niin myöhemmin. Haluan myös päästä kokemaan sen hehkutetun high school spiritin! Haluan kuulla tyhmiä kysymyksiä Suomesta ja päästä päteemään että ehei, ei se noin oo! Sekä haluan oppia sen englannin, mutta toivon ettei mulle tuu liian leveetä jenkkiaksenttia. 

Toiveita vaihtovuoteen?  

-Toivon yli kaiken että mun hakemuksesta musta ei saa ihan idioottijunttikakkapää -kuvaa vaan semmonen kuva että joku oikeesti bongais mut sieltä toisten ihanempien hakemuksien seasta. Ja en mä usko että mä ilman perhettä jäisin, tai en ainakaan missään nimessä toivo! Ja sitten kun mulle löytyy se host-perhe, niin toivon että meillä synkkaa, että siitä tulis mulle kun toinen perhe, ja jos ei, niin toivon kuitenki että välit pysyisi hyvinä koko vuoden ajan eikä tarttis edes miettiä missään vaiheessa perheen vaihtoa. Toivon myös että saisin sieltä pian kavereita, tyttöjä tai poikia, nuorempia tai vanhempia, kunhan saisin kavereita :) Tottakai nää on näitä mitä kaikki vaihtarit toivoo että enpähän erotu joukosta! Ennakko-odotuksia mulla ei ole mistään. Ja vaikka nuita osavaltioita oonkin pohtinut niin ei sillä mulle oikeesti oo mitään väliä että mihin osavaltioon pääsen! 

Pelkoja vaihtovuoteen? 

-Nääkin on nää perinteiset, että perheen kanssa menis huonosti, TAI MIKÄ VIELÄ PAHEMPI SITÄ PERHETTÄ EI LÖYDY OLLENKAAN, etten sais kavereita, et jostain kummallisesta syystä pitäis keskeyttää vuosi, että jollekkin täällä Suomessa käy jotain, tai jenkeissä... Ja ehkä mä pelkään myös vähän kulttuurishokkia. Mä en varsinaisesti pelkää sitä että lähden vuodeksi pois Suomesta ja kaikesta tutusta, en sitä lentomatkaa sinne, mut se mitä mä pelkään on se että mulla tulee liian kova ikävä ihmisiä täällä Suomessa. Täällä on niin paljon tärkeitä ihmisiä, mut kunhan pitää yhteyttä niin eiköhän se ikäväkin (toivottavasti) pysy aisoissa. 

Fiilis nyt, 5kk ennen lähtöä? 

-Mua ihmetyttää tää, että mua ei vielä yhtään jännitä lähtö enkä oo missään vaiheessa alkanut miettimään että miksi mä lähden. Monesta vaihtariblogista oon lukenu just että on alkanu miettimään sitä että miksi lähteä ja jättää kaikki, kun kaikki menee niin hyvin. Kyllä mullakin menee nyt Suomessa kaikki hyvin, mutta en silti näe yhtään syytä miksi mä en lähtis. Oon odottanu tätä niin pitkään, oon säästänyt rahaa niin pitkään, ja tiedän et tää vaan on mun juttu! Odotan koko ajan vaan entistä suuremmalla innolla lähtöä ja toivon että kevät ja kesä menis tosi nopeesti!  Hihii 5kuukauden päästä lähen oikeesti! :---)

Tuli kyllä kunnon hehtaaripostaus heh, mut näillä tänään ja palaillaan taas! <3 Heippa!