Suomi

Jokohan on vihdoin aika tulla tännekin. Syvät pahoitteluni vaan etten oo antanu itsestäni mitään kuulua täällä blogin puolella oikeastaan kuukausiin. Tänne vaan eksyi pari epätoivottua vierasta niin ei oikeen ollut intoa enää kirjottaa, sekä niinä viimisinä viikkoina Jenkeissä oli kyllä tärkeempääkin tekemistä kun koneen äärellä istumista, että varmaankin ymmärrätte. Nyt tulin kuitenkin korjaamaan asian.

Heinäkuun toinen päivä laskeuduin Helsinki-Vantaan kentälle. Matka oli taas pitkä ja rankka ja asiaa ei helpottanut yhtään että en saanut 50 tuntiin unta ja muutenkin vaan itkin koko ajan. Perheen jättäminen Amerikassa oli yks kamalimmista päivistä ikinä. Itkusta ei tullut loppua ja bussistakin juoksin vielä takasin halaamaan vanhempia. Ja dad sanoi "baby you have to go, you have to be strong now. This is not the last time we're seeing each other. We love you and the door is always open, and you know that." Joten haluttomana kapusin takasin bussiin jossa itkin koko 6 tunnin matkan New Yorkiin. Ne oli kamalia päiviä ne.
Suomen päässä kentällä oli vastassa isovanhemmat, veli ja äiti ja enhän mä voi kieltää, niitä oli aivan kauhean ihana nähdä ja halata taas pitkästä aikaa. Automatka takasin "kotiin" olikin jännä kun suomen puhuminen takkuili melkoisesti.
Lähtö oli siis kamalampaa kun ikinä osasin kuvitella, mutta kyllä mä siitä selvisin. Se oliki vaihtovuoden ainoo huono puoli, se että piti lähteä.

Suomeen oon nyt pikkuhiljaa alkanu sopeutua takasin. Oonhan mä täällä jo kaks kuukautta ollu, mikä tuntuu ihan uskomattomalta ajatella. Kaks kuukautta. Niin kauan. Mutta niin vähän. Muutin omaan asuntoon Lahteen ja vapaapäiviä ei viikosta löydy kun hädin tuskin yks koulun ja töiden ohella.

Alkuun ihmetytti monet asiat täällä Suomessa. Voin sanoo että kyllä siinä jonkinnäkönen kulttuurishokki iski. Ruokahalua ei ollut ekoina viikkoina ollenkaan ja suomen puhuminen tuntu vaan tosi vieraalta. Kaupassa ei enää kysyttykkään kuulumisia tai toivotettu hyviä päivänjatkoja. Vessat veti ihan oudolla tavalla ja oven kahvatkin oli kummallisia. Ja suihkut. Kaikki on tietenki hirveen kallista, eihän täältä raaski ostaa vaatteita, ruokaa tai leffalippuja enää ollenkaan. Enää ei oikeen viitikkään lähteä pyjamahousuissa kauppaan tai juuri suihkusta tulleena kouluun. Kaikki on niin tarkkaa. Missä on se huoleton elämäntyyli?

Sopeutumiseen ei paljoon myöskään auttanu se, että koulusta en tuntenut ketään kun vanhat ryhmäläiset on kaikki työssäoppimassa. Nyt oon tutustunu tän hetkiseen ryhmään hyvin, mutta niidenkään kanssa en tuu enää olemaan ku kuukauden, minkä jälkeen pitää taas vaihtaa ryhmää. Mun opiskelut meni hirmu monimutkaseks ihan vaan meiän koulun takia. Siellä oli systeemit muuttunu vuoden aikana sen verran radikaalisti että mun kohdalla on nyt niin kummalliset suunnitelmat että saa nähä tuunko ees koskaan valmistumaan... Omillani elämiseen oon sopeutunut oikein hyvin, ja tää oli varmasti tässä kohdassa just oikee ratkaisu.

Perheen kanssa skypettelen noin kerran viikossa. Välillä useemmin välillä harvemmin. Tottakai siihen vaikuttaa tää 7 tunnin aikaero. Kavereiden kanssa viestitellään silloin tällön ja poikaystävän kanssa pyritään puhumaan päivittäin. Kummallakin kuitenkin omat kiireensä nii sitä aikaa kasvotusten jutustelulle ei valitettavasti paljoa jää.

Tässä nyt on pääpiirteittäin tätä elämää nyt vaihtovuoden jälkeen. Tosiaan viimisinä viikkoina jenkeissä oli reissaamista, valmitujaiset, valmistujaisjuhlia, uimista, kesästä nauttimista, kavereiden kanssa hengailua, bonfireja, perheen kanssa olemista ja tekemistä sekä tietenki pakkaamista. Siihen meni noin pari viikkoa eli vinkkinä tulevat vaihtarit, kannattaa oikeesti alottaa ajoissa se pakkaaminen sekä suomen että vaihtomaan päässä, niin saa sitte painorajat kohilleen ja kerkee vähän miettiä mitä ottaa ja mitä jättää. Mullakin oli kaks isoa matkalaukullista täynnä tavaraa, käsimatkatavarana jättireppu, yhen paketin laitoin postissa tulemaan ja amerikan kotiin jäi vielä reilu jätesäkillinen tavaraa. Kummasti tuli kerrytettyä... :)

Viimiset sanani tähän nyt vielä jätän, eli kiitos paljon kaikille lukijoille, tutuille ja tuntemattomille jotka mun vaihtovuotta seurailivat tän blogin kautta ja kannustivat päivä päivältä eteenpäin. Tää blogi taitaa nyt ainakin toistaseks jäädä tähän, vielä tää täällä ihan julkisena pysyy että en mä sitä poistamassa ole, mutta jos joskus jatkan tarinoitani taas bloggailun merkeissä niin se tulee olemaan sitte toisessa osotteessa.
Eli nyt tosiaan kiitos kaikille ja ehkä palataan taas joskus. Hyvää syksyä kaikille ja uusille vaihtareille oikeen ihanaa vaihtovuotta, ottakaa kaikesta ilo irti ja nauttikaa pienistäkin asioista, olkaa avoimia ja ennakkoluulottomia ja aktiivisia ja helposti lähestyttäviä ja hymyileviä ja omia itsejänne niin teillekin tulee olemaan elämänne paras vuosi!

Ciao, Veera

Baseball, bowling and spring concert

Vähän myöhässä tulee nääkin kuvat mutta tuleepahan kuitenkin!

Eli tässä on nyt Toukokuulta kuvia Cameronin baseballista, bowling meetingistä AFS:n kanssa, band/chorus spring concertista sekä vielä vika kuva kun mentiin kattoo Altoona Curven baseball peliä koulupäivän aikana koulusta käsin siis.

Tässä nyt vähän kauhistuttaa tää ajankulu. Eikä ihan vähän vaan aivan sairaasti. Kolme viikkoa jäljellä. Muistan senkin kun kaverit innoissaan laski päiviä Cedar Point tripiin ja tuli sielläkin jo käytyä. Se on siis tosi iso huvipuisto Ohiossa. Sade sitte päätti pilata senki reissun hahah, kerettiin neljä vuoristorataa ajamaan. Mutta seura oli mitä mahtavinta ni eihän siinä. Tänään oli viimenen AFS-tapaaminen, missä näytettiin slideshow tän vuoden kuvista kaikista meiän alueen vaihtareista. Tuli hirmu haikee fiilis, joitakin niistä en tuu koskaan enää näkemään. Tänään oli myös baccalaureate, eli semmonen graduationiin liittyvä juttu kirkossa. Huomenna itse graduation. Ihan hullua. Tää aika on menny niin nopeesti.
Hirveesti ois ohjelmaa tälle loppuajalle ja tuntuu että mitään ei kerkee tekemään. Kavereitten valmistujaisjuhlia tulee koluttua läpi monia. Keskiviikkoiltana lähetään Jessien ja Chrisin kanssa ajamaan Washington D.C.hen missä vietetään eka yö ja sitte torstai koko päivä aikaa tehä sitte mitä ikinä tehääkään siellä. On kiva päästä näkemään seki kaupunki!! :)

Kaikki on siis edelleen tosi tosi hyvin täällä. Hirvittää vaan se lähtö ihan törkeesti. Siitä tulee olemaan rankin päivä ikinä. Mulla on kokonaan toinen elämä täällä, ja sit vaan pitää jättää se kaikki. Tottakai tuun takasin jonain päivänä mutta ei se koskaan tuu olemaan samanlaista. Nyt vaan pitää nauttia tästä loppuajasta ja murehtia sitte ku on sen aika.

Ei oo kyllä yhtään valhetta sanonta

Exchange year is not just 

a year in your life.

It's a life in a year.

Ens kertaan taas! Take care! <3

7 viikkoa jäljellä...

Okei kaikki sukulaiset, kaverit, vaihtarit ja muut blogin lukijat. Oon pahoillani että en pahemmin ole postaillu ja kun postausta tulee niin pikaisesti kuvia ja kuulumisia vain. Miten täällä todellisuudessa menee? Siitä ajattelin nyt kirjottaa syvemmin.

Mun elämä täällä tuntuu enemmän unelta kun todellisuudelta. Kaikki on vaan niin hyvin ja aika menee niin nopeesti että pelottaa. Ei mulle turhaan muistuteltu että kevät puolisko tulee olemaan se parempi puolisko ja se sitten kanssa tulee menemään nopeesti. Voisin jakaa mun vuoden kahteen osaan: ekat 5 kuukautta oli kivoja, opin paljon, tein paljon, kasvoin ihmisenä, tutustuin ihmisiin, ja kehityin englannin kielen kanssa. Yritin välillä jopa pakonomaisesti nauttia tästä ajasta ja välillä tuntui etten ollut tarpeeksi hyvä vaihtari. Pyrin olemaan jotain enemmän, mutta se oli virhe. Ei kukaan voi olla jotain mitä ei oikeasti ole. Välillä tuli niitä fiiliksiä että "tätäkö se nyt on? milloin mun vaihtovuodesta tulis sitä niin kutsuttua amerikan unelmaa?" Ne seuraavat kuukaudet ton ekan puoliskon jälkeen on ollu nimenomaisesti sitä amerikan unelmaa. On ollu ihan mahtavaa aikaa, oon oppinut vielä enemmän, tehnyt sitäkin enemmän, kasvanut vielä sitäkin enemmän ja luonut ne oikeat ystävyssuhteet ja superläheisen suhteen perheen kanssa, ja englannin kanssakaan ei oo enää minkäännäköstä ongelmaa. Pitäs varmaan koputtaa puuta jos sanon että mun elämä täällä on aika täydellistä tällä hetkellä.

Joka aamu 6:40 kun herään kouluun, en oo äkänen, turhautunu tai haluamaton lähtemään kouluun. Päin vastoin. Oon onnellinen. Joka ikinen aamu. Se onni kulkee mun mukana läpi joka ikisen päivän ja menee nukkumaan mun kanssa, vain jotta saan taas herätä siihen samaan onnen tunteeseen seuraavana aamuna.

Koulun sääntöihin ja rutiineihin oon täysin tottunut. Edelleen jotkut asiat tuntuu tyhmiltä ja oudoilta mutta silti ne on nyt ihan normaaleja asioita. Jopa koulupäivät menee nopeasti ja sen ei pitäis olla mahollista. Eihän koulupäivät ikinä mene nopeasti?! Tässä voin taas todistaa senkin väitteen että kun ajan toivoisi menevän nopeasti, se menee hitaasti, ja kun sen toivoisi menevän hitaasti se liitää ohi kun tähdenlento. Täällä minuutti tuntuu sekunnilta ja vuorokausi tunnilta. Ei ole reilua. Kuka vois pysäyttää sen kellon mun puolesta?

Lähestulkoon joka päivä joku kysyy multa oonko valmis palaamaan kotiin. Tai joku muistuttaa että kohta koittaa se päivä kun mun pitää lähteä. Tai joku tulee kyynelet silmissä halaamaan että mä en halua sun lähtevän vielä. Miten siihen pitäis reagoida? En mäkään halua lähteä vielä mutta en myöskään halua kuluttaa jokasta päivää sitä lähtöä murehtimalla. Kyllä, mulla on ikävä perhettä ja ystäviä mutta ei, en oo vielä valmis palaamaan kotiin. Sitä paitsi, täähän on mun koti nyt. En mä halua jättää mun kotia palatakseni kotiin.

Seitsemän viikkoa. Alle kaksi kuukautta. Tuntuu että se oli viime viikko kun ajattelin että enää 5 kuukautta. Oikeasti, mihin ihmeeseen se aika katoaa? Jokasena hetkenä kun mun kasvoilla on hymy, se hymy tulee sydämestä ja pysyy kasvoilla varmaan turhankin pitkään, ihan vaan sen takia että oon niin onnellinen täällä. Pienet asiat tekevät mut onnelliseksi ja vieläkin pienemmät asiat tuovat sen hymyn mun kasvoille.

Eilen sain taas kirjeen mun ihanalta mummolta. (Kyllä mummo, tulevat perille ja oon aivan superpahoillani etten niihinkään saa aikaiseksi vastata! Mutta kiitos kumminkin hirmusti, piristävät aina päivää ja on hyvä kuulla kuulumisia sieltä suunnalta!) Hän kysyi että minkälainen Veera täältä palaa, vai palaako, ja olenko muuttunut. Luin sen host momille ja häneltä kuulin että kyllä olen muuttunut. "You're not a little girl anymore, you're a young woman now." Niin kai sitten. Vaikka ikinä en aikuiseksi halunnut kasvaa.

Antakaa siis armoa että olen maailman huonoin pitämään yhteyttä kehenkään. Mutta seitsemän viikon päästä kun palaan Suomeen, sitten annan kaiken aikani teille ihanille jotka mua siellä odottaa. Nyt antakaa mulle vielä nää seitsemän viikkoa aikaa nauttia mun elämäni suurimmasta unelmasta. Olette kaikki ajatuksissa. Halataan kun tavataan. <3

Love, Veera

My b-day!

Eilen oli mun synttärit joten nyt oon virallisesti aikuinen! Vaikken kyllä koskaan aio aikuiseks kasvaa. Anyways, illalla suku tuli juhlimaan ja oli aivan sairaan hauska ilta. Momin kanssa aamupäivällä kokkailtii buffalo chicken dippiä ja sloppy joeta ja haettiin mun synttärikakku joka oli aivan törkeen hieno :D ! Ilta oli kaikin puolin onnistunu vaikka alkuun en ollu yhtään innoissani, en nimittäin koskaan oo tykänny omista synttäreistä. Lahjaks sain mm rahaa ja vaatteita ja aika paljo Pittsburgh Penguins tavaraa haha muun muassa travel mugin josta aina kahvit juon aamutunneilla koulussa. Illalla vielä ku kaikki oli lähteny paitsi mun saksalaisvaihtarikaveri Paul, nii ovelle koputettiin ja siel oli mun kaveri Tanner hirveen suklaaläjän kanssa haha! Oli kyllä kiva ilta ja nyt oon taas vähän vanhempi. Surullista vaan ajatella että tasan kolmen kuukauden päästä pitäis lähteä kotisuomeen. Ja rehellisesti sanottuna, mä en halua lähteä täältä.





Mä oon nyt saanut luotua itselleni sen elämän tänne. Mulla on täällä niin paljon rakkaita ihmisiä että monet yöunet oon menettäny murehtimalla lähtöä. Hostperheen kanssa tuntuu että oltais tunnettu koko elämä vaikka todellisuus on vaan 7 kuukautta. Kavereiden kanssa oon lähentyny tosi paljon ja ikävöin jo valmiiks yleisurheiluaki. Mulla on kaikki aivan täydellisesti täällä. Tää kevät on menny ihan hujauksessa tähän asti ja oon varma että loppuaika tulee menemään vielä nopeammin. Mulla ei vaan riitä sanoja siihen miten onnellinen mä olen. Syksyllä mietin useaan otteeseen että mitä mä oon taas menny tekemään. Mietin että miksi luulin olevani tarpeeks vahva tähän. Välillä mietin kuinka paljon paremmin kaikki olisi jos oisin kotona. Luovuttamista mä en harkinnu missään vaiheessa, mutta epätoivon hetkiä oli useita. Nyt tuskin muistan niitä aikoja. Tää toinen puolisko on voittanu kaikki ne negatiiviset tunteet ja ajatukset.
Tuntuu pahalta sanoa että en halua lähteä, koska tottakai haluan nähdä kaikki perheenjäsenet ja ystävät suomessa. Ehdottomasti. Toivoisin vaan että voisin jotenki yhdistää mun rakkaat Amerikka-ihmiset ja rakkaat Suomi-ihmiset sillein ettei tarttis asua toisella puolella maailmaa. Tää on tosi sekava teksti mutta niin on mun fiiliksetkin. Nyt ei vaan voi muuta kun nauttia täysillä tästä ajasta mikä on jäljellä ja iloita kun näkee taas rakkaat Suomessa. Ja jonain päivänä tulla takasin tänne ja halata kaikkia niitä jotka teki mun vaihtovuodesta unohtumattoman.

Kuulumisia

Viimeaikoina ei oo pahemmin muuta ollut kun arkea, arkea ja arkea. Dad remontoi dining roomia ni sitä oon tässä nyt nää viikot autellu ja alkaa näyttää jo hyvältä, mut vielä on hommaa jäljellä. Sit tässä oli yks vähän niinku ylimääränen tauko koulusta kun maanantaina oli Martin Luther Kingin päivä niin oli vapaa. Tiistaina oli koulut vaihteeks suljettu lumen takia. Lumen... 3 senttiä maassa? Ja pakkasta oli pari astetta. Kyllä ne koulun sulkemiset aina kyseisenä aamuna lämmittää mieltä oikein mukavasti mut pitkällä aikajaksolla nää "lumipäivät" saattaa vaikuttaa graduationin viivästymiseen, mitä en haluais tapahtuvan...

Tammikuu on kohta lopussa, ja täällä oon vietelly jo puolet vaihtovuodestani. Jotenki outo fiilis siitä. Niin ristiriitanen. Jos multa nyt kysyttäis haluisitko palata jo takasin Suomeen, vastaisin en. Jos multa kysyttäis haluaisinko viettää täällä pidemmän aikaa, vastaisin en. Mulla pyyhkii hyvin, perheen kanssa menee loistavasti ja kavereidenkin kanssa alan pikkuhiljaa lähentyä enemmän. Tottakai mulla on ikävä mun ihmisiä Suomessa ja sitä vapautta ja arkea. Mutta täällä mulle on muodostunut tavallaan toinen elämä, elän uudessa paikassa, uudessa talossa, uudessa perheessä, uusien ihmisien kanssa, uudessa koulussa, ja arki on uutta. Tai ei mikään enää niin uutta mulle ole, mutta kuitenkin, toisenlaista. Musta tää noin 11 kk on just hyvä aika. Välillä iskee koti-ikävää vähän isommin, mutta en mä sen anna liikoja vaikuttaa. En voi sanoa että tää on ollut mitään täydellistä unelmaa, tai elämäni onnellisinta aikaa. Mutta voin sanoa, että tää on opettanut ja kasvattanut mua ihan hirveesti, ja antanut mulle paljon. Kaikista tärkeimpänä perhe. En vaan voi lakata ihmettelemästä miten hyvä tuuri mulla kävi perheen kanssa. Saattais olla kiva asua isommassa paikassa ja käydä isompaa koulua, mutta en mä siitä välitä koska jos oisin jossain muualla niin en ois tässä perheessä. Ja tätä perhettä en vaihtais kyllä yhtään mihinkään. En mihinkään. Näistä on tullut mulle kun oma äiti ja isä, viihdyn näiden seurassa täydellisesti ja voin olla täysin kotonani täällä. Joka kerta sydäntä lämmittää se onnen ja kiitollisuuden tunne kun dad kutsuu mua sunshineksi ja omaksi tyttärekseen, ja kun mom esittelee mut uusille ihmisille tyttärenään. Mom ja dad on myöskin mun parhaita ystäviä täällä. Niiden kanssa pystyn keskustelemaan ihan mistä vaan milloin vaan. Ei vaan oo riittäviä sanoja kuvailemaan kuinka paljon mä rakastan niitä ja kuinka kiitollinen mä olen siitä että he hyväksyvät mut tällasena kun oon ja antoivat mulle kaiken tän. Mulla tulee ikuisesti olemaan kaksi perhettä. Mikä rikkaus! Tiedän että täältä lähtö tulee olemaan vaikeeta, ja ikävä tulee olemaan suunnaton. Täältä lähtiessä en tiedä koska tulen näkemään näitä ihmisiä uudestaan. Suomesta lähtiessä tiesin että vajaa vuoden päästä halataan taas. Joten sen takia haluan nyt viettää mahollisimman paljon aikaa näiden kanssa ja yrittää nauttia joka hetkestä.

Helmikuussa ei tuu olemaan paljon ohjelmaa. Ois Ski Clubin viikonloppureissu West Virginiaan laskettelemaan. Pikkusen ottaa päähän että en pysty siihen osallistumaa koska se osuu just AFS:n pakollisen meetingin päälle. Elikkä tasan kuukauden päästä on mid year orientation, sekin tulee varmasti olemaan kiva mut ois ollu kiva sille laskettelureissullekkin päästä. Vielä on kaks laskettelukertaa jäljellä ja sitte ei oo oiken mitään tekemistä. Tyttöjen kanssa on suunnitteilla leffailtaa ja shoppailua ja maaliskuussa vihdoin alkaa track&field eli yleisurheilu. En malta odottaa sitä, pääsee taas urheilemaan + on ainaki tekemistä ja paremmat mahollisuudet hengata kavereitten kanssa. Maaliskuun lopulla ois sitte tarkotus myös tehä päiväreissu New Yorkiin AFS:n kanssa. Sen piti olla jo tän kuun alussa mutta se aikataulutettiin uudelleen koska sää oli huono. Joten kevättä odotellessa!

Tässä pari kännykkä kuvaa, kun ei oo pahemmin ollu mitään mihin kantaa kameraa :p

oli vähän outoa lasketella viime torstaina kun lumet oli sulanu ni rinteissä oli pelkkää tekolunta. esim metsissä ei
ollu sitte ollenkaa lunta ja joissain kohti rinteissä ruoho tuli esiin. ainutkertaista, sanoisin. 

tää on näkymä englannin luokasta. vähän häiritsevät noi ihme ikkunaverkot, mut ihana aurinkoinen keli
ja edelleen those hills <3

En tiiä mikä tän idea oli, vähän kuulumisia vain viime päiviltä ettei ihan ikuisuudeksi veny postauksien välit. Kaikki hyvin siis täällä, toivottavasti sielläkin kuka ikinä mistä ikinä lukeekin! :)

Fiiliksiä

Kun tätä kirjotan niin pian Suomessa heräätte Uuden Vuoden aattoon. Kyllähän mäkin huomenaamuna siihen herään. En jotenki tajunnu että se on nytte. Mutta onhan se. Huominen ei tuu mulla eroamaan mistään muistakaan päivistä, se vaan sattuu olemaan tokavika lomapäivä. Me ei perheen kanssa olla tekemässä mitään. Dadilta kysyin suunnitelmista niin se vaan nauro ja sanoi menevänsä kymmeneltä nukkumaan, niinkun joka ilta. Mua vähän pelottaa mihin mun ajatusmaailma mut tulee johdattamaan huomenna. Kuitenkin tiedän koko ajan että Suomessa kaverit ja porukat kerääntyy yhteen ja juhlii ja pitää hauskaa. Ja mä nyhjään sohvalla. Ja Jessekin ihmetteli mitä tekee kello 12. Niin, sitä samaa mäkin ihmettelen. Sikäli haluaisin että ois jotain tekemistä huomenna että ei pääsis möröt mylläämään aivokuopassa.

Joku saattaa ihmetellä että miksen vietä huomista sitten kavereitten kanssa. Siitä löytyykin toinen ongelma. En oo vieläkään, näissä neljässä kuukaudessa, onnistunut luomaan ystävyyssuhteita jotka sisältäisivät mahdollisuuden vaan soittaa jollekkin että hei mennään ja tehään ja sitte mennään ja tehään. Koko tän neljä kuukautta oon joutunu olemaan ihan ylisosiaalinen, mikä ei oo mua. Tavoitteena saada kavereita. No siihen maaliin olen päässyt, kyllä, kyllä mulla kavereita täällä on. Mutta ystävät on eri asia. Williamsburg on pieni paikka tuhannella kolmellasadalla asukkaallaan. Koulussa seniorit koostuu muutamasta kymmenestä oppilaasta ja aika lailla kaikki ikäluokat on kavereita keskenään. Nää on kaikki nää vuodet ollut yhdessä, kokenut yhdessä ja kasvanut yhdessä. Niillä on tiivis yhteisö. Ei oo ihan helppo nakki vaan yrittää päästä mukaan siihen yhteisöön minkä luomiseen on näilläkin mennyt monta vuotta. Olen vain vaihtari, joka ei puhu täydellisesti samaa kieltä, ja joka kuitenkin puolen vuoden päästä lähtee takasin valtameren taakse mistä on tullutkin.

Joululoman alkaessa vietin parikin päivää kavereitten kanssa, mentiin Natalien luokse ja katottiin leffoja ja naurettiin. Silloin tuntui että tää on sitä mitä mä oon odottanutkin. Mutta jotta jotain tommosta vaihtarille tapahtuu, täytyy siinä takana yleensä olla oma aktiivisuus. Itse koulussa kuulin puhuttavan joululoman alkamispäivänä porukan kerääntyvän niin kysyin voinko itsekin tulla ja ihmiset ilomielin otti vastaan. Mutta ei vaan ilmeisesti tajunneet itse kutsua.
Kuten sanoinkin, niin se ylisosiaalisuus ei vaan oo osa mun luonnetta ja on ollu välillä aika vaikeeta sisäistää, että välillä vaan on pakko tehdä asioita jotka taistelee omaa luonnetta vastaan, pakko siksi että se mitä todennäköisimmin tekee elämästä vähän helpompaa. Oon myöskin tosi huono pitämään yhteyttä, joten esimerkiks tänkään loman aikana en koulukavereista oo kuullu mitään. Tulikin tosta yhteydenpidosta mieleen että esimerkiks kahen mun parhaan ystävän kanssa en ollu ku pari kertaa viestitelly koko täälläolon aikana ja joku viikko sitten kun skypetettiin ni juttu jatko siihen mihin jäiki. Ko. ystävät sain vuoden sisällä ja meistä tuli huippuläheisiä, sielunsiskoja. Toinen kolmikko koostuen parhaista ystävistä multa löytyy ja ala-asteen ajoista. Enpä niidenkään kanssa oo paljoa yhteyksissä oltu mutta ei se meidän ystävyyssuhdetta mihinkään heikennä. Mä tiedän sen. Timantteja ne on kaikki.

Uusi vuosi vaihtuu ihan hetken päästä. Mulla on jonkunlaisia odotuksia että tää lähtis tästä parempaan suuntaan. Ei nytkään mikään huonosti ole mutta ainahan vois asiat paremminkin olla, vai mitä? Useimmiten kuulen että vaihtarilla kevätaika on sitä parasta aikaa ja menee ohi hujauksessa. Pähkäilen voisko niin käydä munkin kohdalla. Ei siis sillä että haluaisin minkään hetken menevän hujauksessa mutta että olis niin hyvä olla että aika tuntuis menevän nopeasti. Nyt mua harmittaa että en oo missään koulun joukkueessa. Talvilaji on koripallo ja sitä en ole koskaan pelannut. Ois ollu ihan mielenkiintosta koittaa mutta jotenki olin pihalla ja myöhässä kaikkie niitten juttujen kanssa että ei sitä kerenny pahemmin muuta kun muutaman kerran ajatella. Oon toki Library Clubissa ja Ski Clubissa. Ski Clubin kanssa mennään Tammikuun aikana neljä kertaa laskettelemaan, sitä odotan innolla, rakastan laskettelua!! Pitäis varmaan ne toppahousut hankkia jostain reilu viikon sisällä.. Ski Clubin kanssa on myöskin tarkotus lähteä jollekkin vklp kestoiselle laskettelureissulle, todennäkösesti West Virginiaan. Toivottavasti toteutuisi. Ja Library Clubilla on suunnitteilla lähteä New Yorkiin myöhemmin keväällä. Ja myöskin bandin kanssa johonkin. Mikään ei ole siis varmaa, mutta oletettavaa on että edes joku noista reissuista onnistuu. Joten siinä jo aika paljon mitä odottaa. Keväturheilut tytöille ovat yleisurheilu ja softball. Mulla on hirveet vaikeudet päättää kumpaan menen, koska softballia ois ihan huippua päästä kokeilemaan mutta kaikki sanoo ei kannata. Ja yleisurheilu lajina ei niin paljoa kiinnosta mutta siellä ois kaikki parhaat tyypit. Mutta anyway, tulee olemaan aika paljon tekemistä niin silläkin perustein toivon että aika ois parempaa.

Täällä aina pahan päivän tai hetken pelastuksena mulla on hostvanhemmat. Niitä en voi varmaan ikinä tarpeeks kiittää. Ovat vaan ihan huippuja. Kaikkihan aina sanoo että joulunaika on vaikeinta aikaa vaihtarille. En oikein tiedä mikä mun kanta on tästä, ei nyt mitään epätoivosia ikäväkohtauksia oo tullut muistaakseni missään kohtaa täällä. Mutta kyllä mä luulen että enemmän oon ikävöiny nyt viimeaikoina, kun mitä aikasemmin. Yks ilta olin mun huoneessa yksin melkeen pari tuntia, ihan hyvä fiilis oli siis, olin vaan jumittunut sinne. Dad tuli istumaan mun sängyn reunalle ja kysy onhan kaikki hyvin ja puhu sitten niistä mitä vaihtarivalmennuksissa on sanottu. Että joulu on rankkaa aikaa ja ei pitäis istua yksin huoneessa ja vastaavaa. Sanoi myös että ymmärtää täysin että tarviin omaa aikaa mutta halus vaan varmistaa että kaikki on hyvin. Tuli jotenki niin hyvä mieli, tiedän että ne oikeesti välittää.

Kiteytyksenä tähän epämääräiseen tekstiin voisin vaan sanoa että tää aika täällä on ollut hyvää. Oon päässyt vihdoin elämään mun suurta, pitkäaikaista unelmaa ja siitä oon koittanu nauttia parhaani mukaan. Vaikeilta hetkiltä ei oo säästytty mutta hyviä on silti ollut rutkasti enemmän. Ei tätä turhan helpoks oo tarkotettu mutta ei se mahdotontakaan ole. Tää kokemus on saanut mut arvostamaan pieniä asioita niin paljon enemmän ja kasvattanut mulle kyvyn katsoa mitä tahansa useammasta näkökulmasta. Mä en halunnut asettaa mitään ennakkoluuloja ennen tänne tuloa ja se on varmasti helpottanut sopeutumista huomattavasti. Vaihtarivuosi ei voi kenellekkään olla sitä mitä siitä olettaa. Mä oon onnellinen täällä, tässä perheessä, tässä yhteisössä, mut silti mä tiedän että jotain tästä puuttuu. En oo ihan varma mitä se on, mutta musta tuntuu että jos löydän sen puuttuvan palan ja osaan loksauttaa sen kohdalleen, pystyn varmasti olemaan vielä paljon onnellisempi. Toivon vaan että löytäisin sen ajoissa, ennen ku kaikki on ohi ja pelkkä muisto vain. Mutta sitä ei pidä murehtia nyt. Nyt elän tätä hetkeä ja nautin siitä, uusi vuosi tuokoon uudet kujeet itse kullekkin!

Onnellista ja tsempintäyteistä uutta vuotta kaikille maailman vaihtareille! Samassa tilanteessa kun ollaan niin kyetään todennäköisesti jakamaan niin hyvät kuin huonotkin tunteet ja tiedän ettei tsemppiä voi koskaan olla liikaa. Nauttikaa jäljellä olevasta ajasta, koska tää on niin ainutkertainen kokemus ettei tosikaan!
Onnellista uutta vuotta myös kaikille muillekkin: ystäville, sukulaisille, kissoille ja koirille!!! ♥

xo

Shannonin yllätyssynttärit + powder puff peli

Moi vaaan taas :)
Tuntuu että viime aikoina on taas hirveesti tapahtunu ja koko ajan menossa ja tekemässä. Harvemmin riittää siis aikaa istuskella koneen ääressä. Nyt kuitenkin vähän perjantaista (joka oli siis koulusta vapaa, en kyllä tiiä miks) kerron kun oli yks hauskimmista päivistä täällä! Suunnitelmissa tosiaan oli yllätyssynttärit meiän kaverille Shannonille. Kaikki oli järjestetty ihan sika hyvin, oma sähläyksensä parkkipaikkojen ettimisessä, ruokien tuomisessa, talon koristelussa sun muussa mut kaikki onnistu täydellisesti. Eka mentiin porukalla Shannonin talolle ja siel oli basement (alakerta?) käytössä juhlia varten. Pari kaveria vei Shannonin aamusta Altoonaan ja tulivat sieltä sitten Shannonin kotiin mikä oltiin koristeltu ja siel oli ruuat ja lahjat ja kaikki. Shannonilla ei ollu harmainta aavistusta koko asiasta! Oli kyl hirmu hauskaa siellä :)
Synttäreiltä lähdettiin koululle meiän kauan odotettuun powder puff peliin! Elikkä tyttöjen futista ;) Mulla ei hirveesti peliaikaa ollu kun kaikki sähläs siellä ja otti toisten paikkoja ja kaikkea mutta vaikka puolustusasemassa olinkin nii silti sain pallon kolmesti kiinni ja etenin monta yard lines ja mun nimi kuulutettiin ja olin nii ylpee itestäni! En siis koskaan ollu pelannu jefua aikasemmin ja tota peliä ennen meillä oli vaan parit harkat takana. Olin siis puolustaja ja nyt oon niin mustelmilla ja jumissa et ei huh. Ensimmäistä kertaa ku kentälle pääsin nii sain jo kyynärpäästä täysiä naamaani. Olin vaa että aha, hyvin alko. Annoin sitte samalla mitalla takasin (yritin ainaki...) mutta jostain syystä löysin itteni mukkelismakkelis maasta. Jotkut niistä junioreista ja sophomoreista oli kyllä semmosia järkäleitä et ei huh. En itekkään kuitenkaan ihan pienimmästä päästä ole mutta tyylikkäästi ne mua siellä mukeloi. Ei maha mittään. Hauskaa oli! Sehän se pääasia on :) Vaikka hävittiin 42-0, ups hehe.
Oli myös kiva nähä ihmisiä joiden kanssa tuli cross countryn parissa vietettyä monta viikkoa mutta ne on eri koulusta. Mut MacKenzie, Shannon ja Jordan tuli kattoon meiän peliä!
Noh, päivä ei ollut vielä ohi vaikka myöhänen oliki. Pelin jälkee lähdettiin vielä Alyssan luokse ja siellä oli bonfire, minne tuli melkeen kaikki. Siis niinku seniorit, kaikki kivat tyypit ja vähän muita. Tarjoilut oli hyvät ja ilta oli hyvä lopettaa sinne! Oikein hauska ja nauruntäyteinen päivä oli siis perjantai :) Mut kutsuttiin vielä sleep-overiin Shannonin luokse (joka raukka luuli pitävänsä synttärijuhlat pelin jälkeen hehe) mutta passasin sen.



Eilen kun lähettiin sitte syömään ni oli jotenki tosi huono olo ja ravintolassa en pystyny syömään puoliakaan mun annoksesta vaikka en ollu koko päivänä syöny muuta kun aamupalan ja välipalaks pari palaa leipää. Oli kuitenki iltakaheksan. Takas tullessa mahaan koski ihan törkeesti ja sit alko päätä särkee ja olo oli huono. Nukkumaan mennessä sitte koko kroppaa särki ja korvia ja kurkku oli kipee ja ajattelin että hienoa. Tänä aamuna sitte kun heräsin, niin suunnitelmissa oli mennä halkohommiin dadin kanssa mutta olin niin heikko et en melkeen pystyny edes kättä nostamaan että saa hiukset harjattua. Rappuset kävellessä alas otti ikuisuuden. Silmät vaan seiso päässä ja joka paikkaa särki. Alotin aamun sitte ibuprofeiinilla mutta ei se pahemmin auttanu, oon siis koko päivän vaan ottanu rennosti. Sukulaiset tuli sitte syömään ja oli tosi kiva vaan istua hiljaa pöydässä ja koittaa syödä ku sekä puhuminen että syöminen sattuu kurkkuun :D No, huominen on kanssa vielä koulusta vapaa koska on veteraanien päivä, niin josko vaikka parantuisin ja jaksaisin tiistaina lähteä kouluun.
Mutta noin yleisesti ottaen kaikki hyvin täällä! Kiirettä, koulua ja kaikenlaista :) Nyt lähen tästä Europe Music Awardsien pariin jos dad raaskii kääntää futiksen pois. Talostahan tosiaan löytyy neljä telkkaria mutta emmä halua kattoa missään muualla kun olkkarissa :D Nojoo. Tuun taas postailemaan kun on aikaa! Parin viikon takaa on julkaisematta kuvat kun kiivettiin dadin kanssa vuorelle ja nähtiin koko Williamsburg, muutenkin ois vaikka mitä muuta mutta aikaa ei !

Tulipas kerrassaan hirmuisa määrä tekstiä ja kuvia. Ihmettelen jos joku jaksoi kaiken lukea. Tässä vielä video Shannonin synttäreiltä, jos ketään kiinnostaa!

Ps. Nythän tosiaan on isänpäivä Suomessa. Oikein hyvää isänpäivää, isä. Olet ajatuksissani ja ikävä on kova. Kiitos kaikesta. ♥