Tammikuu on kohta lopussa, ja täällä oon vietelly jo puolet vaihtovuodestani. Jotenki outo fiilis siitä. Niin ristiriitanen. Jos multa nyt kysyttäis haluisitko palata jo takasin Suomeen, vastaisin en. Jos multa kysyttäis haluaisinko viettää täällä pidemmän aikaa, vastaisin en. Mulla pyyhkii hyvin, perheen kanssa menee loistavasti ja kavereidenkin kanssa alan pikkuhiljaa lähentyä enemmän. Tottakai mulla on ikävä mun ihmisiä Suomessa ja sitä vapautta ja arkea. Mutta täällä mulle on muodostunut tavallaan toinen elämä, elän uudessa paikassa, uudessa talossa, uudessa perheessä, uusien ihmisien kanssa, uudessa koulussa, ja arki on uutta. Tai ei mikään enää niin uutta mulle ole, mutta kuitenkin, toisenlaista. Musta tää noin 11 kk on just hyvä aika. Välillä iskee koti-ikävää vähän isommin, mutta en mä sen anna liikoja vaikuttaa. En voi sanoa että tää on ollut mitään täydellistä unelmaa, tai elämäni onnellisinta aikaa. Mutta voin sanoa, että tää on opettanut ja kasvattanut mua ihan hirveesti, ja antanut mulle paljon. Kaikista tärkeimpänä perhe. En vaan voi lakata ihmettelemästä miten hyvä tuuri mulla kävi perheen kanssa. Saattais olla kiva asua isommassa paikassa ja käydä isompaa koulua, mutta en mä siitä välitä koska jos oisin jossain muualla niin en ois tässä perheessä. Ja tätä perhettä en vaihtais kyllä yhtään mihinkään. En mihinkään. Näistä on tullut mulle kun oma äiti ja isä, viihdyn näiden seurassa täydellisesti ja voin olla täysin kotonani täällä. Joka kerta sydäntä lämmittää se onnen ja kiitollisuuden tunne kun dad kutsuu mua sunshineksi ja omaksi tyttärekseen, ja kun mom esittelee mut uusille ihmisille tyttärenään. Mom ja dad on myöskin mun parhaita ystäviä täällä. Niiden kanssa pystyn keskustelemaan ihan mistä vaan milloin vaan. Ei vaan oo riittäviä sanoja kuvailemaan kuinka paljon mä rakastan niitä ja kuinka kiitollinen mä olen siitä että he hyväksyvät mut tällasena kun oon ja antoivat mulle kaiken tän. Mulla tulee ikuisesti olemaan kaksi perhettä. Mikä rikkaus! Tiedän että täältä lähtö tulee olemaan vaikeeta, ja ikävä tulee olemaan suunnaton. Täältä lähtiessä en tiedä koska tulen näkemään näitä ihmisiä uudestaan. Suomesta lähtiessä tiesin että vajaa vuoden päästä halataan taas. Joten sen takia haluan nyt viettää mahollisimman paljon aikaa näiden kanssa ja yrittää nauttia joka hetkestä.
Helmikuussa ei tuu olemaan paljon ohjelmaa. Ois Ski Clubin viikonloppureissu West Virginiaan laskettelemaan. Pikkusen ottaa päähän että en pysty siihen osallistumaa koska se osuu just AFS:n pakollisen meetingin päälle. Elikkä tasan kuukauden päästä on mid year orientation, sekin tulee varmasti olemaan kiva mut ois ollu kiva sille laskettelureissullekkin päästä. Vielä on kaks laskettelukertaa jäljellä ja sitte ei oo oiken mitään tekemistä. Tyttöjen kanssa on suunnitteilla leffailtaa ja shoppailua ja maaliskuussa vihdoin alkaa track&field eli yleisurheilu. En malta odottaa sitä, pääsee taas urheilemaan + on ainaki tekemistä ja paremmat mahollisuudet hengata kavereitten kanssa. Maaliskuun lopulla ois sitte tarkotus myös tehä päiväreissu New Yorkiin AFS:n kanssa. Sen piti olla jo tän kuun alussa mutta se aikataulutettiin uudelleen koska sää oli huono. Joten kevättä odotellessa!
Tässä pari kännykkä kuvaa, kun ei oo pahemmin ollu mitään mihin kantaa kameraa :p
tää on näkymä englannin luokasta. vähän häiritsevät noi ihme ikkunaverkot, mut ihana aurinkoinen keli ja edelleen those hills <3 |
En tiiä mikä tän idea oli, vähän kuulumisia vain viime päiviltä ettei ihan ikuisuudeksi veny postauksien välit. Kaikki hyvin siis täällä, toivottavasti sielläkin kuka ikinä mistä ikinä lukeekin! :)